Vähemmän voi joskus olla tarpeeksi

Oulun taidemuseo: Lumipalloefekti 2021, Pohjois-Suomen aluetaidenäyttely 27.11.2021–30.1.2022

Vuonna 2012 ensimmäisen kerran järjestetty, biennaalina alkanut Pohjois-Suomen aluetaidenäyttely Lumipalloefekti toteutui jälleen viiden vuoden tauon jälkeen, tällä kertaa Oulussa. Pohjoinen taiteilijakunta kohahteli helmikuussa 2021, kun avoimen haun kautta näyttelyyn valitut tekijät julkistettiin: hakuun jätetyistä 175 ehdotuksesta mukaan oli valittu vain kuusi taiteilijaa ja yksi pari, yhteensä kahdeksan tekijää! Eivät kaikki tarjokkaat toki aluenäyttelyn aiemmissakaan inkarnaatioissa olleet esille päässeet, mutta paljon laajempi valikoima kuitenkin.

Kahden sydäntalven kuukauden ajan Oulun taidemuseon alakerran täyttänyt todisti kuitenkin näyttelyn kuraattorin, Mustarindan taiteellisena johtajanakin toimineen Pauliina Leikaksen suppean tekijävalinnan toimivaksi. Esillä oli temaattisesti johdonmukainen ”aluetaidenäyttely”, jossa erilaisin tekniikoin toteutetut teoskokonaisuudet tukivat toisiaan, ei niinkään yksittäisten teossarjojen tai tekijäyksilöiden erinomaisuutta todistava ”alueen taiteilijoiden näyttely”. Pienempi tekijämäärä onnistuu ehkä yllättävästikin korostamaan myös taiteen yhteisöllisyyttä.

Yhteisyydestä muistuttaa heti museon suuren alasalin lasiovien sisäpuolelle asetettu vesimaalauspiste, joka lienee pystytetty ensisijaisesti lapsikävijöitä ajatellen mutta jossa kaikki näyttelyvieraat ovat tervetulleita tekemään myös itse. Muutoin salia hallitsevat Johanna Pöykön (s. 1977) yli nelimetrisistä lakanakangasteoksista muodostuva kattoon ripustettu installaatio ”Välillä katsomme samaan suuntaan” sekä Kirsti Muinosen (s. 1943) suuret, valloittavan kirkasväriset maalaukset. Huoneen laidoilla, eri pylväissä ja kaiteilla sekaan kasvavat kuin symbioottisesti Riikka Keräsen (s. 1984) pienemmät, välillä lähes huomaamattoman harmaat veistoksenomaiset työt. Esteetöntä kulkuluistaa reunustavalle sisäseinälle on ripustettu kittiläläisten Raisa Raekallion ja Misha del Valin (s. 1978 ja 1979; ks. Kaltio 4/2020) yhdessä maalaamia, fantastisen rauhallisia enemmän ja vähemmän omituisten hahmojen yhteisiä hetkiä kuvaavia tauluja.

Riikka Keränen: ”Tyytyväinen”, 2021. Lastulevy, pari ruuvia, metallinen kiinnityslevy, paalinaru, vaneri, olki, savi, hiekka, Jussarön hiekka, selluloosaliisteri. Kuvat PJH.

Keräsen työt jatkavat kasvuaan museon aulatilan nurkissa sekä pienemmässä galleriahuoneessa, jonka pääasukkaat ovat Markku Akseli Heikkilä (s. 1959) ja Eija Ranta (s. 1980). Heikkilän Tectonic on valokuvadokumentointia teossarjasta, jossa taiteilija on piirtänyt kalkkikivellä geometrisiä muotoja kallioihin. Esillä on myös kalliopiirroksiin käytettyjä sapluunoita sekä kalkkikivisiä piirtimiä. Huoneen lattialle asetettu kolmimetrinen näyttö pyörittää Eija Rannan ihmiskasvoista muistuttavaa videoteosta, ja sen viereiselle seinälle on ripustettu rivi pussitettuja älypuhelimia ja niihin kiinnitettyjä kuulokkeita. Ihmisten alitajuisista sekä tietoisista eleistä kiinnostunut Ranta kutsuu näillä ääniharjoitteilla näyttelyvieraita katsomaan sisäänpäin: jokainen kuuloke–puhelin-yhdistelmä sisältää ohjeet yksinkertaiseen keholliseen harjoitteeseen, jonka voi toteuttaa näyttelytilassa.

Itse kuljen ympäri huonetta ja suureen saliin piirtäen nenälläni spiraalia ilmaan eteeni – kuulija saa valita piirtämiseen käytetyn ruumiinosan ja viivan tyylin vapaasti. En hoksaa tai ehdi kokeilla muita puhelinpusseja, saan myöhemmin tietää jokaisessa olleen eri harjoitteen.

Jenny ja Antti Wihurin rahaston yhdelle aluetaidenäyttelyn taiteilijalle myöntämä WihuriEfekti-palkinto jaettiin tällä kertaa valokuvaaja Sanna Krookille (s. 1976) Teräsmiehen tytär -sarjan kokonaisuudesta, joka on saanut pienen taiteilijamäärän ansiosta erinomaisen ylöspanon alakerran mustaseinäiseen Tasku-huoneeseen. Tuskinpa nämä Raahen Rautaruukin (nyk. SSAB) tehdasta ja tehtaan työntekijöitä esittävät kuvat (ks. Kaltio 3/2019) vakuuttaisivat yhtä voimakkaasti, jos niillä olisi tilaa vain kolme tai neljä seinämetriä.

Mustan laatikon perälle on rakennettu soppi, missä voi kuunnella rauhassa pätkiä videohaastatteluista, joissa näyttelyn taiteilijat kertovat työskentelystään ja teostensa synnystä. Krook kertoo Teräsmiehen tyttäressä pohtivansa, millä tavoin ja mistä paikasta ihmiselle syntyy kotiseutu. Ja miten häkellyttävä onkaan eläinlaji, joka pystyttelee vaikkapa tällaisia terästehtaita: ”Tällaista me ihmiset tehdään, kun me ruvetaan puuhaamaan.”

Markku Akseli Heikkilä: sarjasta Tectonic, Second State, Five Hundred Million Years Ahead, 2019. Kalkkikivipiirustus marmorille, värivalokuva, pigmenttivedos, Hahnemuhle PhotoRag 500g, kukin 61 × 76,2 cm.

Lumipalloefekti 2021 avautuu minulle kuitenkin luonnosta keräämäänsä niin orgaanista kuin ihmisen sinne sysäämää synteettistä tavaraa töissänsä työstävän Riikka Keräsen kommenteista. ”Materiaalista kaikki lähtee”, Keränen toteaa. Löytäessään vaikkapa metsästä mielenkiintoisen puun tai muuta ”luonnonmatskua ja muoviroskaa” hän ”haluaa kiinnittyä niihin ja tietää niistä enemmän”. Teoksiin kertyykin monenlaista, kuten seinän lattialistasta pari-kolmekymmentä senttiä ylöspäin kupruilevassa ”Tyytyväisessä”, jonka materiaaliksi on kirjattu ”lastulevy, pari ruuvia, metallinen kiinnityslevy, paalinaru, vaneri, olki, savi, hiekka, Jussarön hiekka, selluloosaliisteri”.

Nykytaiteessa välillä jopa ärsyttää se, miten paljon teokset rakentuvat niitä käsitteellistävien näyttelytekstien tai muiden kertomusten kautta, ikään kuin teos itsessään ei riittäisi herättämään sen kokijassa kiinnostusta tai iloa. ”Tyytyväistä” tutkaillessani en kuitenkaan osaa suuttua siitä, että ilman teostietojen tarjoamaa tekstimateriaalia se jäisi itselleni paljon etäisemmäksi – Jussarön maininta ankkuroi fyysisyydestään huolimatta varsin abstraktin veistoksen konkreettiseen paikkaan ja tilaan tuoden katsomiseen mukaan mielikuvan taiteilijasta karulla majakkasaarella. Tekstin ei tarvitse selittää ja alleviivata, se voi vihjailla ja herätellä myös hellästi ja hienovaraisesti.

Taiteilijoiden haastatteluista näyttelyyn valikoidut otteet tarjoavat enemmänkin tällaisia helliä vihjeitä. Markku Heikkilän tarina työskentelystään erämaassa telttaillen auttaa hahmottamaan, minkälaisissa ympäristöissä ja tilanteissa hänen kalliopiirroksensa tapahtuvat, mikä ei yksistään museon seinille ripustetuista valokuvista yhtä hyvin käy ilmi. Tekijä tulee näin ikään kuin teoksen osaksi; taiteilija ei ole aiheistaan tai ympäristöstään erillinen tarkkailija vaan siihen osallistuva havainnoija.

Kirsti Muinonen (ks. Kaltio 6/2015) puhuu valon aallonpituuksien vaikutuksesta, energisoivista väreistä ja väriyhdistelmistä sekä näiden luomista jännitteistä. Teatterin, tanssin ja liiketaiteen parissa työskentelevä Eija Ranta mainitsee kehittyneensä ”hypertietoiseksi” ihmisten eleiden nyansseista varsinkin asuessaan Tanskassa, koska ei ymmärtänyt paikallista kieltä eikä osannut tulkita ihmisiä heidän puheestaan, ja hän jatkaa tätä ihmisten ”mikroperformanssien” havainnointia. Johanna Pöykkö tunnustaa lakanakankaan valikoituneen taiteen materiaaliksi opiskeluaikana sen halvan hinnan takia, mutta hän on jatkanut sen parissa parikymmentä vuotta, koska ”lakana on niinku osa ihmisen ihoa”. Pöykkökin on tässä kokonaisuudessa ehkä enemmän kiinni ihmisessä kuin ei-ihmisessä.

Vuoden 2021 Lumipalloefektissä pohjoinen taiteilija tuntuu näyttäytyvän hahmona, joka häivyttää omaa minäänsä tai egoaan pyrkimyksessä päästää ympäristö virtaamaan lävitseen esitettäväksi muille eläville. Misha del Val mainitsee juuri hallinnan puutteen suureksi motivaattoriksi hänen ja Raisa Raekallion yhteisessä maalaustyössä: ”itse maalauksen tahto” on läsnä kolmantena toimijana, eikä tekemiseen lähtiessä koskaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Raekalliokin kertoo etenevänsä kuuntelemalla maalausta – teos kertoo, mihin se on menossa.

Taide on siis kuin olemassaolon dokumentointia, ei niinkään tekijänsä itseilmaisua. Taiteilija ei kuitenkaan kanavoi subliimia tai jumalaista luontoa pelkästään valtavien tunnekuohujen kautta kuten romantikot parisataa vuotta sitten; tunteen ja järjen, emotionaalisuuden ja rationaalisuuden annetaan pikemminkin toimia käsi kädessä kuin taistella toisiaan vastaan. Tulkintaani saattaa toki värittää oma kaipuuni jonkinlaiseen lempeään synteesiin ja rauhaisaan yhteisoloon, mutta ehkä samaa kaipuuta on liikkeellä laajemminkin.

Melkein parinsadan taiteilijan ehdotusten joukosta olisi saanut toki kuratoitua täysin tästä poikkeavia kokonaisuuksia, täysin toisenlaisia näkemyksiä pohjoiseen taiteeseen. Jäänkin ilolla ja mielenkiinnolla odottamaan, millaisena alueemme näyttäytyy seuraavassa Lumipalloefektissä – joka toivottavasti toteutuu taas jo kahden vuoden päästä, ei puolen vuosikymmenen.

Raisa Raekallio ja Misha del Val: ”Talvipäivän unelma”, 2021. Öljy pellavalle, 89 x 119 cm.

Kannessa: Haamut

Kannessa 2/2022

Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]