Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Onko olemassaoleva ihminen vaarallinen eläin?
Lauri Rikala: Laukauksia melankolian kaupunginosassa. 60 s. Poesia 2025.
Lauri Rikalan (s.1975) sanataiteen äärellä olin ensikertaa koronakurimuksen keväänä 2020. Poesiavihkojen koonnissa kahdeskymmenenviides vihko, Rikalan Ei tästä maailmasta, erottautui edukseen. Lyhyessä, kahden kappaleen yleiskritiikissä totean hänen esseittensä pyhistä asioista että ”suhde psykoanalyysiin, penkkiurheiluun ja vedonlyöntiin, Edu Kettusen tuotantoon ja lopulta elämänkatsomukseen on huikea, harras ja jopa spektaakkelimainen tihentyvine ajatuksineen.”
Ilakoin kieliposkessa tuolloin, huhtikuussa 2020, että kyseessä olisi ollut toistaiseksi 2020-luvun parhain essee. Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuukin kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.
Spektaakkelimaisuuden korvaa mustavalkoisuus, arkisuus, ihmisyyden raadollisuus, eläimellisyys.
Tätä kaikkea alleviivatakseen 60-sivuisen, kovakantisen teoksen kannessa on viher-harmaa-musta Olli-Pekka Tennilän piirros Helsingin Kalliosta kirkontorneineen. Rikalan järjestyksessään toisen runoteoksen nimi on punaisella laatikoituna nuhjuisen, valkaisemattoman kierrätyspaperinharmaaseen kanteen: Laukauksia melankolian kaupunginosassa.
Rikala ei runoudessaan tosin täsmennä, mihin kaupunginosaan hän viittaa. Hän on syntynyt Suonenjoella ja jyväskyläläistynyt. Opiskellut sitten filosofiaa ja näemmä tutkaillut ihmisyyden perukoita Paul Valéryn (1871–1945) runouden ja filosofian kautta.
Rikalan esikoisteos Poesialle vuonna 2018 totesi nimikkeessään, että Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti. Rikala pohtii tässä toisessakin teoksessa eläimiä – etenkin ihmisiä eläiminä.
Aforistiset, pääsääntöisesti toteavista lauseista koostuvat säerivit näyttävät helpoilta, mutta tivaavat hankalia. Samassa runossa nämä toteamukset, väitteet ja ihmettelyt:
On utu jota kirjailija katselee kirjan suunnitteluvaiheessa
ja utu jossa lukija samoilee sen alkusivuilla.
Aforismin kirjoittaminen ei ole oikeastaan kirjoittamista lainkaan
Ihminen voidaan kumota yhdellä sanalla.
Rikalan yksirivinen raskaus on kuin filosofisia lausekkeita. Eläimellisyys ja ihmisyyden pahuus käyvät vuoropuhelua inhimillisyyden ja empatian kanssa. Paul Valéryn esseet käsittelivät 1920-luvulla länsimaisen ihmisen väistämätöntä turmiota. Rikala käsittelee samaa aihelmaa 2020-luvulla, vaikkei olekaan samanmoinen nihilisti kuin Valéry. Rikala räväyttää: ”Stoalaisille kaikki tunteet ovat jotakin paniikkihäiriön kaltaista. // Odottaa päivien kuluvan ja pelätä niiden päättymistä.”
Tätä ennen hän esittää näille edellä mainituille säkeille teoksessa muutoin harvoin käytetyn kysymyslauseen: ”Kuinka paljon elämää voi ohjata ajatuksilla?”
Tulkitsematta lainkaan Rikalan sisäiskerronnan hengellisyyttä runoista välittyy usko ihmisyyteen, tunnustuksellisuus pyhälle mietinnälle. Sen takia on muutoin mainiossa neliosaisessa teoksessa harmi törmätä kakkososan lopun latteuksiin, joissa parodia ei välity:
Tärkein liputuspäivä on Suomen lipun päivä.
Ilman lippua ei voisi liputtaa muinakaan liputuspäivinä.
Televisioita mainostavat televisiomainokset ovat televisiomainoksista tärkeimpiä. Ilman televisioita ei näkisi muitakaan televisiomainoksia.
Kun mutkan vetää suoraksi, se ei ole enää mutka.
Vailla moisia pikkunäppäryyksiä Rikalan runoteos on syvällisesti pohdiskeleva ja harras. Unien ja olemassaolon mystiikka lienee kai Rikalan hengellisyys.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.