Onko olemassaoleva ihminen vaarallinen eläin?

Lauri Rikalan (s.1975) sanataiteen äärellä olin ensikertaa koronakurimuksen keväänä 2020. Poesiavihkojen koonnissa kahdeskymmenenviides vihko, Rikalan Ei tästä maailmasta, erottautui edukseen. Lyhyessä, kahden kappaleen yleiskritiikissä totean hänen esseittensä pyhistä asioista että ”suhde psykoanalyysiin, penkkiurheiluun ja vedonlyöntiin, Edu Kettusen tuotantoon ja lopulta elämänkatsomukseen on huikea, harras ja jopa spektaakkelimainen tihentyvine ajatuksineen.”

Ilakoin kieliposkessa tuolloin, huhtikuussa 2020, että kyseessä olisi ollut toistaiseksi 2020-luvun parhain essee. Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuukin kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.

Spektaakkelimaisuuden korvaa mustavalkoisuus, arkisuus, ihmisyyden raadollisuus, eläimellisyys.

Tätä kaikkea alleviivatakseen 60-sivuisen, kovakantisen teoksen kannessa on viher-harmaa-musta Olli-Pekka Tennilän piirros Helsingin Kalliosta kirkontorneineen. Rikalan järjestyksessään toisen runoteoksen nimi on punaisella laatikoituna nuhjuisen, valkaisemattoman kierrätyspaperinharmaaseen kanteen: Laukauksia melankolian kaupunginosassa.

Rikala ei runoudessaan tosin täsmennä, mihin kaupunginosaan hän viittaa. Hän on syntynyt Suonenjoella ja jyväskyläläistynyt. Opiskellut sitten filosofiaa ja näemmä tutkaillut ihmisyyden perukoita Paul Valéryn (1871–1945) runouden ja filosofian kautta.

Rikalan esikoisteos Poesialle vuonna 2018 totesi nimikkeessään, että Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti. Rikala pohtii tässä toisessakin teoksessa eläimiä – etenkin ihmisiä eläiminä.

Aforistiset, pääsääntöisesti toteavista lauseista koostuvat säerivit näyttävät helpoilta, mutta tivaavat hankalia. Samassa runossa nämä toteamukset, väitteet ja ihmettelyt:

On utu jota kirjailija katselee kirjan suunnitteluvaiheessa
ja utu jossa lukija samoilee sen alkusivuilla.

Aforismin kirjoittaminen ei ole oikeastaan kirjoittamista lainkaan

Ihminen voidaan kumota yhdellä sanalla.

Rikalan yksirivinen raskaus on kuin filosofisia lausekkeita. Eläimellisyys ja ihmisyyden pahuus käyvät vuoropuhelua inhimillisyyden ja empatian kanssa. Paul Valéryn esseet käsittelivät 1920-luvulla länsimaisen ihmisen väistämätöntä turmiota. Rikala käsittelee samaa aihelmaa 2020-luvulla, vaikkei olekaan samanmoinen nihilisti kuin Valéry. Rikala räväyttää: ”Stoalaisille kaikki tunteet ovat jotakin paniikkihäiriön kaltaista. // Odottaa päivien kuluvan ja pelätä niiden päättymistä.”

Tätä ennen hän esittää näille edellä mainituille säkeille teoksessa muutoin harvoin käytetyn kysymyslauseen: ”Kuinka paljon elämää voi ohjata ajatuksilla?”

Tulkitsematta lainkaan Rikalan sisäiskerronnan hengellisyyttä runoista välittyy usko ihmisyyteen, tunnustuksellisuus pyhälle mietinnälle. Sen takia on muutoin mainiossa neliosaisessa teoksessa harmi törmätä kakkososan lopun latteuksiin, joissa parodia ei välity:

Tärkein liputuspäivä on Suomen lipun päivä.

Ilman lippua ei voisi liputtaa muinakaan liputuspäivinä.

Televisioita mainostavat televisiomainokset ovat televisiomainoksista tärkeimpiä. Ilman televisioita ei näkisi muitakaan televisiomainoksia.

Kun mutkan vetää suoraksi, se ei ole enää mutka.

Vailla moisia pikkunäppäryyksiä Rikalan runoteos on syvällisesti pohdiskeleva ja harras. Unien ja olemassaolon mystiikka lienee kai Rikalan hengellisyys.