Kuvittajana Aapo Kukko
Sarjakuvataiteilija Aapo Kukko on kuvittanut ahkerasti muitten käsikirjoituksia. Matti A. Kemi paneutui kahteen uudehkoon Kukon kuvittamaan teokseen.
SF Studios: Peruna. K-7, 109 min. Ensi-ilta 5.3.2021.
Ohjaus Joona Tena, käsikirjoitus Pekko Pesonen. Rooleissa mm. Joonas Nordman, Linnea Leino, Mimosa Willamo, Kari Hietalahti, Tommi Korpela, Mikko Penttilä, Lauri Maijala, Alex Antonin.
Esittely eli ”hissipuhe”: Dolby Atmoksen alkutunnuksen jälkeen ei tiedä, mitä elokuvalta on odotettavissa. Etäisesti fraktuuraa jäljittelevät avaustekstit esittelevät valkokankaalle nimet Joona Tena (muun muassa FC Venus ja Supermarsu), Pekko Pesonen (Napapiirin sankarit, Jättiläinen) ja liudan Putouksesta tuttuja näyttelijöitä: Joonas Nordman, Kari Hietalahti, Mikko Penttilä, Helmi-Leena Nummela.
Pitchaus ja tuotteen nimi: Elokuvan nimi on Peruna, aiheena on konkreettisesti peruna ja tyylinä komiikka. Kun harvakseltaan peilaan itseäni kritiikkeihin, on todettava, että tällä kertaa aiheellisesti haluan nostaa esille elokuvasta itselleni heränneet ennakkomielikuvat ja -odotteet: en juurikaan odottanut elokuvalta mitään loistokuutta saati alkuunkaan kekseliäisyyttä.
Pelkään loputonta puujalkamuussausta perunalajikkeista, pelkään kuvia uuniperunoista, röstistä ja ranskanperunoista. Sisätarinoita – kuten romanttista linnarakkautta – perunan ympärille on mahdotonta edes kattaa.
Tarina: Joonas Nordman elokuvan päähenkilönä on ennakko-oletuksiin kysymysmerkki sinällään. Taidokas käsikirjoittaja on aiemmin esitellyt taitojaan imitaattorina Pelimies-show’ssa ja ollut etevä panelisti geneerisissa paneeliohjelmissa.
Nordman esittää Untamo-nimistä paskanluojaa, joka keksii Hevonperän linnaan perunan. Kesken 1600-luvun jämähtänyttä keskiaikaismiljöötä hän joutuu prometheusmaisesti uhrautumaan kapitalismin alttarille. (Elokuva vilisee anakronismeja.) Ei liene kuitenkaan yllättys, että Untamon sisäistarina vastoin kaikkia mytologian premisseja on kuitenkin nousukas.
Ja kyllä: tietysti sisäistarinana on pelkäämäni romanttinen linnarakkaus.
Visio ja taustatiimi: Suomalais-latvialainen yhteistyö toimii elokuvassa lavastuksen, puvustuksen sekä tekniikan osalta. Aiemmin antoisaa ja osaavaa latvialaista ammattitaitoa nähtiin Koirat eivät käytä housuja -elokuvassa. Farssimaiset ylilyönnit onnistumaan välttämään puvustuksen ja lavastuksen saralla, mitään uutta kuvastoa ei toisaalta tarjota. Kuvaus toimii; etenkin kynttilän- ja soihtujen lepatuksessa päästään jopa barrylyndomaiseen tunnelmaan.
Ongelma ja ratkaisu: Näyttelijätyöskentely pelaa muutoin kivasti, mutta Nordmanin hätääntynyt kuminaama alkaa toistaa itseään jo kahdennenkymmenennen minuutin kohdalla. Nordman ei erotu päähenkilönä riittävästi ja rykäisee roolinsa hätäisesti. Rinnalla rymistelee Kari Hietalahden, Tommi Korpelan sekä Ville Myllyrinteen kaltaisia mimiikan konkareita, jotka pelkällä kulmakarvan nostolla hoitavat charmantisti tonttinsa. Sivurooleista Mikko Penttilän Pyöveli ja Lauri Maijalan ylhäisöllinen business-enkelikarikatyyri ansaitsevan huomion huolettomuudellaan ja rentoudellaan.
Narratiivi ja ulkoinen dialogi: Suomalaisten elokuvien viime aikaiselta kiusauksilta, sössöttämiseltä ja vaimeilta fraseerauksilta, vältytään. Ilahduin myös, että Alex Antonin on nostettu roolitukseen: lievästi r-vikainen ja muutoinkin persoonallisesti naukuva näyttelijä hurmaa veijarimaisuudellaan ja replikoinnillaan.
Nahjistuneista peruna-analogioista todettakoon, että ranskanperunat mainitaan vasta noin 40. minuutin vaiheilla, Rosamunda-vitsi jaksetaan säästellä peräti tunnin verran. Onnistuneen vähän perunaa imellytetään elokuvaan.
Dialogi elokuvassa on runsasta, kepeää ja oivaltavaa. Anakronismina markkinointislangi soituu hyvin näyttelijöiden lohkaisuiksi. Koulutusviennin ja freelancer-prekariaatin huomiot ovat jopa pamfletisoivia, mutta silkkaa iloittelua muutoinkin sanavarastoltaan rikkaasti pulpahtelevaan tekstikorpukseen.
Asiakkaan tarve ja asiakaspinta: Elokuvan kohdeyleisö jää arvoitukseksi. Osa slapstick-huumorista toki ulvottaa perheen kahdeksanvuotiasta koltiaista, osa kepeästä yritysjargonista kolmikymppistä merkonomia ja osa sitä kansanosaa, jonka mielestä uusin Putous-tuotantokausi on parempi kuin aiemmat. Suomi-komiikkaan Perunan soseutettu ilakointi jättää kuitenkin hyvän, tutun ja turvallisen jälkimaun, jossa lannoitteet eivät haise ja tuoksu. Kuorittuna Peruna on peruskulutustavaraa ja ajaa kai sille tuotantotiimin asetettamat missiot ja visiot.
Pitchaukseni lopuksi haluaisin lainata elokuvan hölskyvästä fraasiaaltoilusta toteamuksen, joka kiteyttää tämän elokuvan pyörän keksimisen nasevasti: ”Uutuus on itseisarvo typeryksille.”
Ehkä pyörää ei tarvitse keksiäkään uudelleen, ehkä välillä on hyvä tyytyä vain perinteiseen suomalaiskomiikkaan ja nauttia Perunasta.
Sarjakuvataiteilija Aapo Kukko on kuvittanut ahkerasti muitten käsikirjoituksia. Matti A. Kemi paneutui kahteen uudehkoon Kukon kuvittamaan teokseen.
”Verevää, viehkeää ja rouhean rosoista”, tuumailee Risto Kormilainen Esko Karppasen romaanista Alkuromaani, jossa kirjailija luo ”itse asiassa monta romaania”.
Pohjoinen kiinnostaa myös lapsilukijoita. Marjo Jääskä arvioi Kaltiolle kaksi Lappiin sijoittuvaa kauniisti kuvitettua teosta.
Kesäkuun ”nuoriso-Kaltion” vastapainoksi tässä numerossa paneudutaan vahvasti jo edesmenneisiin pohjoisiin kulttuurihahmoihin: Reino Rinne, Tatu Vaaskivi, Reidar Särestöniemi. Bonuksena vielä itäsuomalainen […]
Kansiteoksemme on mukana oululaisen taidegraafikon Antti Holman (s. 1942) laajassa, Oulun taidemuseon toisen kerroksen täyttävässä näyttelyssä, jonka avajaisia vietetään perjantaina […]
Vaelluskertomukset olivat varsin suosittuja etenkin 1800-luvun romantiikan vuosina. Valmistelimme toissa vuonna Liederkreis–Oulujärvi-projektin yhdessä mezzosopraano Annemari Moilasen, pianisti Laura Heikkilän ja […]
Joskus mie satun hunteeramhan ette 100 vuotta etheenpäin ehkä meän kartano oon täynä heinää ja puita. Sisälä tapetit oon kuivanu […]
Yrjö Kaijärvi on noussut jälleen keskusteluihin Reidar Särestöniemen juhlavuoden myötä. Hänen tuotannostaan on kuitenkin puhuttu vain vähän. Esko Karppanen korjaa asiaa katsauksella Kaijärven runouteen.
Oli vuosi 2009 kun nuoren bändeihin, taiteisiin ja kulttuuriin innostuneen Myllylahden tie vei Ouluun. Torniossa elämä oli vielä pyörinyt reenikämpillä […]
Pitkien pöytien ääressä versoaa toivo. Tyhjentyneet rakennukset heräävät eloon ihmisten kokoontuessa yhteen: tehdashallin pihalle viritellään tuli, hylätyn päiväkodin kattoparruihin valot. […]
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”