”Meillä on kamera ja meillä on nahkapuku, mitä muuta me tarvitaan?”

Räjähdyksiä. Räntää. Viistoja kuvakulmia, tummia hahmoja, punaista verta.

Puolivahingossa lyhytelokuvaideasta täyspitkäksi toimintaelokuvaksi muotoutunut Rendel on mainostoimistotaustaisen Jesse Haajan ensimmäinen ohjaustyö, joka perustuu hänen lapsena tekemäänsä hahmokonseptiin. Haajan kokemus musiikkivideoiden ja mainoselokuvien parissa näkyy lopputuloksessa. Elokuvan visuaalinen ilme on tarkkaan harkittu. Mikään suomalainen pikkukaupunki ei ole koskaan näyttänyt yhtä tylyltä, lohduttomalta ja kämäiseltä kuin Rendelin Mikkeli: yhtä aikaa tarpeeksi pieneltä, että kotikutoinen mafiaperhe voi siellä pitää hoviaan, ja tarpeeksi suurelta, että mainituilla rikollisilla ei ole kaipuuta laajentaa valtaansa muualle.

Elokuva on suurimmalta osin kuvattu aidoissa kuvausympäristöissä studion sijaan, ja rähjäinen aitous näkyy lopputuloksessa. Elokuvan tunnelmalle olennaista luihin ja ytimiin asti kylmäävää loskaa ja räntää ei vain voi tehdä studiossa tai tietokoneella.

Haajan mainostoimistotausta näkyy myös elokuvan markkinoinnissa. Elokuvan julisteet, oheistuotteet ja muu markkinointimateriaali eivät viimeistelyssä häviä paljon kalliimmalla tehdyille amerikkalaistuotannoille.
Juoni on supersankarielokuvalle ominaiseen tapaan hyvin ohut. Kaikkensa menettäneestä miehestä, Rämöstä, tulee koston väline Rendel, joka rankaisee kaikkia kansainvälisen lääkeyhtiön käsikassarana toimineita rikollisia, jotka elokuvan mittaan ovat ehtineet osoittaa pahuutensa. Lopulta paha saa palkkansa, tavalla tai toisella.

Elokuva sisältää nyökkäyksiä genren muihin hahmoihin, selvimmin Action Force -maailman (G. I. Joe -elokuvat) Snake Eyes -hahmoon, jonka ninjaklaanin tunnus vilahtaa ohimennen muutamia kertoja ja jonka ulkonäöstä Rendel osin lainailee. Verhotummin viitataan Marvelin Deadpooliin ja DC:n Batmaniin.

Elokuva on hahmovetoisuudessaan uskollinen supersankarisarjakuvagenrelle. Rendeliä, miestä mustassa prätkätakissa ja suuttomassa naamiossa on kuvattu tyylikkäissä otoksissa, joissa sekä kunnioitetaan genren kliseisimpiä kuvia että rikotaan niitä. Päähenkilö Rämö on kuitenkin varsin väritön ennen Rendeliksi muuttumistaan.

Moniulotteisempia ja samalla kiinnostavampia hahmoja ovat elokuvan pahikset. Rendelin rinnalle toiseksi päähenkilöksi nousee Rami Rusisen maanisesti esittämä Rotikka, rikollissuvun kitukasvuinen ja risupartainen vesa, jota katsoja yhtä aikaa inhoaa ja säälii. Ohjaaja kertoo Rusisen heittäytyneen rooliinsa syvälle metodinäyttelemisen oppien mukaan, mikä näkyy hurjassa lopputuloksessa. Hyvän, pahan ja kusipäisen rajoilla liikkuu Tero Saleniuksen esittämä niljakas Kurikka, pukumies henkeen ja varsinkin vereen. Renne Korppilan ilmeetön Lahtaaja tatuointeineen ja wifebeater-paitoineen ruumiillistaa välinpitämättömän väkivallan.

Muita mainioita hahmoja ovat esimerkiksi Aake Kallialan rennosti näyttelemä Marsalkka, rikollisliigan johtajan kuski ja oikea käsi, joka hengailee taustalla kunnes saa muutaman tärkeän repliikin. Suurimmaksi osaksi dialogi on mehevää, ja tylppä huumori osuu katsojaa niskaan kuin pesäpallomaila.

Kansainvälistä yleisöä kosiskellaan englantia puhuvalla viiden hengen palkkasotilaskaartilla, joka kerätään kasaan eri puolilta maailmaa Rendeliä kukistamaan. Palkkasotilaiden taitoa ja cooliutta mehustellaan pitkään, joten hahmojen suoraviivainen käsittely tulee katsojalle miellyttävänä yllätyksenä. Viime kädessä kansainväliset hahmot ovat kuitenkin pelkkiä statisteja mikkeliläisen perheenisän ja isäkompleksista kärsivän mafiaperheen pojan rinnalla.

Elokuvan visuaalinen ilme, hahmot ja dialogi toimivat, ja siksi onkin harmi, että käsikirjoituksessa on aukkoja. Lähtökohtana ovat suomalaisen lääkeyhtiön Valan kehitysmaissa tekemät ihmiskokeet, joita mikkeliläinen rikollisliiga yrittää peitellä. Tilanne on herkullinen ottaen huomioon, että oikeastikin suomalaiset firmat ovat kunnostautuneet perseilyssä, joko kotitantereilla tai toisella puolen maailmaa: UPM on sekoillut Uruguayssä, Patria myynyt aseita Saudi-Arabiaan ja Nesteen biodieseliin käyttämän palmuöljyn alkuperään liittyy epäselvyyksiä. Ja onhan meillä myös Talvivaara, tai siis Terrafame. Niinpä onkin harmi, että vilunkipeliä käyttävän lääkefirman arkipäiväisestä pahuudesta ei oteta kaikkea irti, vaan keskitytään yksittäisten ihmisten pahuuteen liipaisinherkästä Rotikasta ilmeettömään Lahtaajaan ja mafiaperheen päähän, Rotikan isään Pekka Erolaan.

Lääkeyhtiön puuhat ovat myös Mikkelin Uutisten tutkivan journalistin kiinnostuksen kohteena, mutta toimittajan rooli juonessa jää ohueksi.

Kun kyse on supersankarielokuvasta, on epäoikeudenmukaista nillittää ”tarpeettomasta väkivallasta”, varsinkin, kun väkivalta on rytmitetty onnistuneesti: alun splatterin jälkeen seuraa napakoita tappelukohtauksia, joissa Rendel tekee pahiksista selvää odottamattomilla keinoilla, jotka eivät olisi kaavamaisessa Hollywood-elokuvassa edes mahdollisia. Silti muutaman verenroiskeelle varatun valkokangasminuutin olisi voinut käyttää käsikirjoituksen aukkojen paikkailuun. Miksi lääkeyhtiö luovuttaa sekä kyseenalaiset tuotteensa että paperinsa satunnaisten pikkurikollisten käsiin? Päätyikö Rämö Vala-yhtiölle töihin vahingossa vai värvättiinkö hänet jälkijättöisenä kostona? Mitä Rämö ylipäätään teki tai aikoi tehdä Vala-yhtiötä koskevilla tiedoillaan? Eivätkö Mikkelistä lopulta lopu varastomiehet ja portsarit, kun Erolan mafiaperhe heitä jatkuvasti tapattaa, myös näytösluonteisesti?

Elokuvan loppu antaa ymmärtää, että jatkoa on luvassa. Mutta kun värikäs pahiskaarti on puhdistettu maan päältä, riittääkö Rendelin naamioitu karisma kantamaan jatko-osaa?

Lisätietoja: rendelmovie.com