Tuossa oli laituri.” Irmeli Visuri osoittaa paikkaa, jossa laituria ei enää ole. Hetken kuluttua hän osoittaa rantaa. ”Tässä käytiin uimassa.” Sitten kenttää, polkua, pihapiiriä ja rantakiveä. Jokaisen paikan kohdalla maisemaan ilmestyy jotakin näkymätöntä – ihmisiä, ääniä, veneitä, leikkejä – arkea. Oulun keskustan edustalla Oulujoen suistossa sijaitseva Pikisaari alkaa näyttää toiselta.

Joulukuussa 2024 Art Hub Pikisaaren järjestämässä Pihan arkeologiaa -tapahtumassa keskusteltiin siitä, miten yhteisöt muistavat materiaalisten muistojen kautta. Irmeli Visuri tuli paikalle mukanaan sukunsa vanhat valokuva-albumit. Mitään vastaavia valokuvia en ollut nähnyt aikaisemmin Pikisaaresta. Kuvat näyttivät jotakin sellaista, mistä olin kuullut paikallisilta ihmisiltä, mutta mistä ei kerrota historiankirjoituksissa.

Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Vanhojen valokuvien kohdalla on myös oleellista, että on ihminen, joka muistaa, keitä ja mitä valokuvissa on ja missä ne on otettu. Irmeli muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa Pikisaaren 1930–1950-luvuilta uskomattoman tarkasti. Valokuvissa näkyvät samat rannat ja pihat kuin nykyäänkin, mutta ne kertovat toisenlaisesta elämästä. Samalla ne muistuttavat, ettei paikka ole koskaan vain se, mitä silmä näkee juuri nyt. Mitä paikkaan oikeastaan jää, kun ihmiset muuttavat pois, rakennukset vaihtuvat, rannat ruopataan ja sukupolvet seuraavat toisiaan?

Paikka voi olla kartalla, mutta paikallisuus ei ole. Mitä paikallisuus oikeastaan on? Usein siitä puhutaan ikään kuin se olisi jotakin valmista, paikan ominaisuus tai identiteetti, joka voidaan määritellä ja säilyttää. Irmelin valokuvat saivat minut ajattelemaan toisin.

Paikallisuus ei ole pysyvä ominaisuus vaan jatkuvasti uudelleen rakentuva suhde paikkaan. Se syntyy kohtaamisissa – ihmisten, ympäristön ja ajan kerrostumien välissä. Paikallisuus ei ole jotain, mikä löytyy valmiina. Sillä ei ole yhtä odottavaa olemusta. Se rakentuu joka hetki suhteista, käytännöistä, muistoista, materiaalisista kerrostumista, vuodenajoista, kielistä ja siitä, miten ihmiset elävät paikassa yhdessä muiden ihmisten ja ei-inhimillisen ympäristön kanssa. Siksi paikallisuutta ei voi koskaan löytää lopullisesti. Sitä voi vain etsiä.

Saari, joka jatkaa muuttumistaan

Paikkana Pikisaari on luonut nahkansa moneen kertaan. Se on ollut 1600-luvulla pikiruukin paikka. Ja se on ollut myös paikka laivojen rakentamiselle. Se on palanut maan tasalle ja kasvattanut kokoaan. Se on ollut teollisuuslaitosten paikka ja työläisten asuttama. Se on ollut myös monen kotisaari – myös Irmelin.

Pikisaari on kuin tarujen Feeniks-lintu. Se elää satoja vuosia. Kun sen aika on täynnä, se tekee pesän. Se sytyttää pesän tuleen ja palaa tuhkaksi. Tuhkasta nousee uusi lintu.

Ajattelen, että paikat ovat avoimia, jatkuvasti muotoutuvia suhteiden solmukohtia. Paikat eivät ole koskaan valmiita. Jokainen ihminen, tapahtuma, rakennus, kasvi, muistaminen tai unohtaminen muuttaa sitä hieman. Ja ehkä juuri siksi taide on sille hyvä kumppani. Taide ei pyri sulkemaan paikkoja yhteen kertomukseen, vaan avaamaan niitä uudelleen.

Valokuvassa pieni tyttö seisoo Pikisaaren rannassa. Taustalla kaartuu kotitalon portti. Valokuva on otettu vuosikymmeniä sitten. Kuva pysäyttää. Se saa minut pohtimaan jotakin, mitä ei vielä ole – tulevaisuutta.

Saman auringon alla

Irmelin vanhat valokuvat Pikisaaresta yhdessä hänen muistojensa kanssa ovat taianomaisia, sillä niissä mennyt on läsnä ja se, mikä on joskus ollut, on edelleen olemassa. Ne saavat ajan hidastumaan ja tavallisista hetkistä tulee merkityksellisiä. Niihin syventyessäni muuttuu tapani katsoa nykyistä Pikisaarta.

Tämä katseen muutos on sukellus mikrohistoriaan, jonka kautta yhteiskunnan merkityksettömiltä vaikuttavat muutokset, kehitys tai sen puute koetaan yksilön tuntojen kautta. Juuri tässä muutoksen oivaltamisessa avautuu otollinen hetki kokea paikka tuoreesta näkökulmasta ja tallentaa ohikiitävä hetki. Usein ajatellaan, että paikallisuus on jotain, mitä vain paikalliset voivat määritellä. Paikallisuus voi myös syntyä kohtaamisissa, ja ulkopuolinen katse voi olla yksi sen rakentajista. Pikisaaressa taiteilijat kohtasivat saman paikan kuin Irmeli. He rakensivat oman suhteensa siihen. Silloin ymmärsin konkreettisesti, ettei paikallisuus ole suljettu saareke, vaan se syntyy ja muuttuu jatkuvasti vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Paikallisuus on elävä prosessi, joka tarvitsee sekä sisäistä kokemusta että ulkoista katsetta pysyäkseen elinvoimaisena.

Pikisaaren epävirallisesta uimarannasta ”Mutamaijasta” on tullut valokuvaaja Keijo Laitalalle tärkeä paikka, aivan kuten se oli aikoinaan Irmelille. Keijo on kuvannut valokuvateoksensa keskiformaatin filmille, samanlaiselle, jota on aikanaan käytetty myös vanhoissa perhealbumikuvissa. Ne ovat syntyneet saman auringon alla – tässä hetkessä ja lähes vuosisata sitten.

Paikallisuus on jotakin, joka tapahtuu

Pala palalta ja kohta kohdalta saari muuttuu. Sen huomaa erityisesti lähes sata vuotta vanhoista valokuvista, kun saari oli vielä saari – ilman siltoja, autoja ja läpikulkijoita. Mutta muutoksen voi havaita myös lyhyemmällä ajanjaksolla.

Japanilainen säveltäjä ja mediataiteilija Makiko Nishikaze on vieraillut Pikisaaressa useina vuosina. Edellisellä kerralla vuonna 2023 hän kuvasi videoteoksen Pikisaarentiestä. Kamera on suunnattu alas tiehen ja sillä liikkuvien jalkoihin sekä pyörien, sähköpolkulautojen ja autojen renkaisiin. Tien rytmi tallentuu teokseen. Makikon palattua Pikisaareen vuonna 2026 tie ei ole enää sama. Tie on kokonaan uusittu, ja sen rytmi sekä kokemus siitä ovat muuttuneet. Makikon videon ohikiitävät hetket ovat tallentaneet murusen paikallisuutta – joka sekin on jo taaksejäänyttä.

Jos paikallisuutta ei voi osoittaa kartalta, miten sitä voidaan tutkia? Paikallisuutta voisi verrata hajuun: se on näkymätöntä, mutta silti aistittavaa ja konkreettistakin. Tuo näkymätön kieli on ympäristön omaa puhetta. Haju ei ole vain ilmaa, vaan se on kirjaimellisesti historian aineellista haihtumista. Haju tunkeutuu meihin lupaa kysymättä, kun hengitämme sisään paikan ilmaa. Se tekee paikallisuudesta kehollisen kokemuksen.

Taiteilija Eeva-Liisa Puhakka tuli toukokuussa Pikisaareen vetämään työpajan, jossa keräsimme paikallisia aineksia ja höyrytislasimme niistä Pikisaaren hajun. Jos paikallisuutta ei voi vangita karttaan, sen voi vangita lasipulloon. Tiivistetyssä hajussa Pikisaari muuttui konkreettiseksi nesteeksi – aineelliseksi todisteeksi siitä, että paikka ei ole vain koordinaatteja, vaan sen paikallisuus on meissä joka kerta, kun vedämme ilmaa keuhkoihimme.

Löytämisen ele

Paikallisuus on myös paikan havainnointia. Se on ennen kaikkea jotakin, mitä tunnemme, kuulemme, hengitämme ja kosketamme – elämme. Se on rantamudasta kerättyjä vanhojen astioiden sirpaleita, liitupiippujen katkenneita kappaleita ja kuluneiden osterinkuorien hohtavia helmiäispalasia. Edellisen sukupolven pois heittämiä ja seuraavan keräämiä.

Pikisaaren lapset keräsivät vuonna 2015 saaren rannoilta ”meren aarteita”. Vuosia myöhemmin, kun vesi oli matalalla, minäkin löysin rantamudasta näitä aarteita. Vesi toi menneisyyden takaisin näkyviin.

Tämän näkymisen äärellä minua alkoi kiinnostaa sana kerrostuma. Se on kiehtova käsite, joka toimii yhtä aikaa niin geologiassa, arkeologiassa, historiassa kuin ihmisen muistamisessakin. Paikallisuus näyttäytyy Pikisaaressa juuri tällaisena kerrostuneena ilmiönä, jossa nykyhetki rakentuu monista päällekkäisistä ajallisuuksista, ihmisistä ja materiaaleista. Kun vesi laskee ja paljastaa rantamudan salaisuudet, kyse ei ole vain historian havainnoinnista vaan siitä, miten paikan menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. Se kutsuu pohtimaan, miten paikallisuus herää eloon jokaisessa rantaveteen kumartumisessa – itse löytämisen eleessä.

Toinen iho

Materiaaliset ja ajalliset kerrostumat voivat tiivistyä myös taiteeksi, joka tekee paikan näkyväksi kietomalla sen itseensä. Irmelin muistoissa ja vanhoissa valokuvissa lapset järjestävät esitystä Pikisaaressa yllään äitien kreppipaperista tekemät asut. Vuosikymmeniä myöhemmin ruotsalainen Tullkomplexet-taiteilijaryhmä rakentaa samaan ympäristöön veistoksen, jota peittää Pikisaarta kuvaava, painettu kangas – kuin toinen iho. Teos huipentuu esityksessä, jossa kankaat ja kehot kohtaavat. Aivan kuten saaren lapset kerran, myös taiteilijat ovat pukeutuneet asuihin. Kun esiintyjät asettuvat Pikisaari-kuosisissa asuissaan kukin omaan ruumiinmuotoiseen aukkoonsa veistoksessa, he sulautuvat osaksi naapurustoa. Sillä hetkellä Pikisaari kietoo heidät sisäänsä.

Teoksesta muodostuu Pikisaaren kehollinen jatke, joka astuu vuoropuheluun saaren historian, asukkaiden ja materiaalisten olosuhteiden kanssa. Samalla se tarjoaa kerroksellisen tulkinnan paikasta. Se muistuttaa sitä, mitä kaupunkitutkimuksessa kutsutaan paksuksi kuvaukseksi: tarkkaa ja syvällistä havainnointia siitä, miten paikka muovautuu ajan, muistin ja ihmisen läsnäolon kautta. Tämä kehollinen ja kokemuksellinen kohtaaminen heijastaa tarvetta yhtyä paikkaan ja lukea sitä sisältäpäin. Paikallisuus ei lopulta ole jotain, mitä katsotaan ulkopuolelta, vaan se on runollinen yhteenkuuluvuuden osoitus – kangas, johon me kaikki kietoudumme.

---

Oranssijopo Pikisaaressa on osa Art Hub Pikisaaren kansainvälistä Uutta paikallisuutta etsimässä -hanketta, joka on mukana virallisessa Oulu2026-kulttuuriohjelmassa. Oranssijopo Pikisaaressa jatkaa yhteisötaiteilija Maj-Britt Huovilan konseptia, joka lähti liikkeelle Sipoon Nikkilästä. Hänen omat lapsuusmuistonsa kylänraitista tallentuivat oranssilla Jopolla polkien, ja tuosta rautaratsusta tuli metafora kuvaamaan ihmisen suhdetta paikkaan. Sen jälkeen Oranssijopo on tallentanut Helsingissä Maleenan tarinan ja Kemissä Eijan tarinan. Nyt Oranssijopo on lähtenyt jälleen liikkeelle kohteena Oulun Pikisaari.

Uutta paikallisuutta etsimässä -hanke:
Art Hub Pikisaari ry 

Näyttelyn taiteilijat: Gary Farrelly (IE/BE) & Gilles Hellemans (BE), Anne-Marte Før (NO), Minna Kangasmaa (FI), Keijo Laitala (FI), Makiko Nishikaze (JP/DE), Eeva-Liisa Puhakka (FI) Tullkomplexet: Felice Hapetzeder, Marit Lindberg, Johan Suneson (SE) 

Oranssijopo-konsepti: Maj-Britt Huovila

Vanhat valokuvat: Irmeli Visurin kotialbumi

Haastattelun audio: Jyri Pirinen 

Haastattelun audiotekniikka: Timo Remes 

Yhteistyökumppanit: E75 Taidebussi -projekti (Muu ry ja Kaltio ry), Merimiehenkotimuseo, Vanha Pikisaari ry 

Tukijat: Oulun kulttuurisäätiö / Svenska kulturfonden, Oulun kaupunki, Suomen Kulttuurirahasto, Suomalais-norjalainen kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus 

Oranssijopo: www.oranssijopo.fi