Vuoden 2022 ensimmäinen kansiteos on ”Aatos” kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteistyöprojektista ”Viimeiset keisarilliset”.

”Huonettaan kerran siivotessaan ja sohvan kohdalle tullessaan Leo Tolstoi ei muistanut, oliko jo pyyhkinyt sen vai oliko suorittanut rutiinin unessa, tiedostamattaan. Kirjailija kauhisteli unohdustaan: kuluiko koko olemassaolo tällaisessa tiedottomuudessa?”

”Pihlströmin mielestä humanismi on välttämätön ehto sille, että puhe arvoista ja merkityksistä – vaikkapa suhteessa luontoon – on edes mahdollista.” Ville Hytönen arvioi Sami Pihlströmin Ihmisen maailman.

Reijo Valta luki ja katseli vuoden 2020 kauneimmaksi kirjaksi valitun Paavo Tynellin tuotantoa esittelevän teoksen Chasing Light – The archival photographs and drawings of Paavo Tynell.

”Isorättyät jättävät teoksissaan koneiston paljaaksi, ja silti jokin taika saa minut katsojana pitämään romurankaisia friikkejä sielullisina olentoina.” Kirsi Uusitalo katseli Pekka ja Teija Isorättyän näyttelyn Wäinö Aaltosen museossa.

Jo kansainvälisiä palkintoja saanut Pahanhautoja saapuu Suomen elokuvateattereihin perjantaina 4.3. Jenny Kangasvuo arvioi Hanna Bergholmin ohjaaman leffan.

”Muna pystyssä venäläisnaisten perässä ja vaimojaan karkuun juoksevat miehet ovat Benny Hill Show’n perillisiä, jotka lopulta haluavat enemmän läheisyyttä kuin seksiä.” Jenny Kangasvuo arvioi ensi-iltaelokuvan Huonot naiset.

”Kemiaa ei todellakaan ole mikään kepoinen lauantai-illan viihdyke. Itse asiassa se saa katsojansa varsin sanattomaksi”, toteaa Seppo Turunen Kajaanin kaupunginteatterin kantaesityksestä.

Oulu Sinfonia päätti vuoden 2021 Ludwig van Beethovenin vahvaan seitsemänteen sinfoniaan. Ilkka Kotajärvi totesi kausikonsertin muut numerot epätasaisemmiksi.

Marraskuussa 2021 Eurooppa hengähti hetken pandemia-aaltojen välissä. Kaltion kolumnisti, laulaja Jaakko Laitinenkin suuntasi Saksaan Väärä Raha -yhtyeensä kanssa, ja kirjasi kokemuksiaan nyt julkaistavaan kiertuereportaasiin.

”Suomalainen vaaliehdokkaiden valokuvamarkkinointi on pöljistyttävän nuorta: käytännössä Virkki osoittaa, että vasta 1950–1960-lukujen vaihteessa poliittinen markkinointi alkaa kuvin.”