Löytääkö Pelle Hermanni itsensä?

Satakuntalainen monien alojen viihdetaiteilija Timo Koivusalo palaa juurilleen vahvasti. Hän on ohjannut uuden elokuvan viime vuonna menehtyneen, porilaisen kirjailija Simo Ojasen aikoinaan käsikirjoittamasta ja Pikku Kakkosessa suosituksi tulleesta lasten supertähdestä Pelle Hermannista. Vuosina 1978–1988 Pelle Hermannia tehtiin kahdeksankymmentä jaksoa lasten iloksi. Pohjois-Suomeenkin elokuvasta löytyvät siteet, kun roolisuorituksia tekevät Oulun Itä-Tuirassa varttunut Martti Suosalo ja Ylivieskassa syntynyt Minttu Mustakallio.

Elokuvassa on verkkainen rytmi, vaikka erilaisia tapahtumia ehtiikin vajaan puolentoista tunnin aikana sattua. Filmissä esitellään komiikkaa eri keinoilla eri roolihenkilöiden kautta, mikä tuo sävyrikasta moniulotteisuutta. Kielellisesti hersyvimmillään huumori on mielestäni läsnä Iina Kuustosen roolityössä.

Jos aikuisten rooleihin onkin kätketty komiikkaa, lasten esittämien hahmojen ja itse Pelle Hermannin kautta mukaan tulee myös vakavampi ulottuvuus. Tämän ainoastaan Vesa Vierikko voi nykynäyttelijöistä tulkita, ja hänet ohjaaja Koivusalo onnistui saamaan elokuvaan.

Pelle Hermannin suusta kuullaan alkuperäisen hahmon käyttämiä ilmaisuja. Nämä ovat kunnianosoitus Ojasen kirjoittamalle hahmolle ja tällä tavoin nostalgiaa aikuiskatsojille. Ei tarvita vain kummelimaista tai putoustyyppistä esiintymistä kameran edessä, kun joku sanonta voi jatkaa omaa elämäänsä arkisessa vuorovaikutuksessa. Populaarikulttuuri seuraa näin aikaa ja se synnyttää ajasta jääviä palasia muistoiksi. Näiden avulla voi tunnistaa tietyn vuosikymmenen aikojenkin päästä.

Puvustus ja musiikki tekevät filmissä aikahypyn jossain määrin 1980-luvun äärelle. Kankaalla nähdään myös joitakin nykyajan teknisiä apuvälineitä, mutta kuitenkin raskailla pöydän täyttävillä lisälaitteilla varustettuna. Tuon ajan lapset ja mikseivät aikuisetkin elivät ilman aina mukana kulkevia älypuhelimia ja jatkuvaa tavoittamisen aikaa. Selviytyäkseen nimiroolihenkilö tarvitsee hermannimaista nokkeluutta ja sopivaa herkkyyttä.

Kaiken kaikkiaan elokuvasta voi löytää eri ikäisille sopivia tartuntapintoja, joten se toimii perhe-elokuvana vallan mainiosti. Lisäksi elokuvasta keskusteleminen eri ikäisten kanssa voi avata sen, mikä siinä viehättää ketäkin, ja näin voidaan löytää sukupolvien välille yhteenkuuluvuutta. Itselleni parhaat palat löytyivät ehkä juuri niistä asioista, mistä tunnistaa alkuperäisen hahmon ja ajan. Tietyt tarinalliset niksit nykyisistä perhe-elokuvista olivat perheenisälle varsin tuttuja jo ennalta lapsen kanssa vietetyistä yhteisistä elokuvahetkistä.

Elokuva-ohjaajana Timo Koivusalo löi itsensä läpi jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten. 1990-luvun laman jälkeen hän ohjasi koko perheelle neljä Pekko Aikamiespoika -elokuvaa. Viime vuosikymmenen helmiä olivat kaikenikäisille tehdyistä elokuvista kolme tarinaa Risto Räppääjästä. Näiden ohella suuret tarinat, kuten viihdetaiteilija Irwinistä kertova Rentun Ruusu, Täällä Pohjantähden alla, Sibelius sekä Olavi Virta ovat Koivusalon työn tuloksia. Pelle Hermannille on luvassa myös jatko-osa, joka ehdittiin jo kuvata kuluvan vuoden kesällä.