Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. 316 s. WSOY 2016.
Toisin kuin voisi luulla, suomalaisten amerikansiirtolaisten ja intiaanien välisistä suhteista on kirjoitettu vähän. Fintiaanien mailla on sekoitus totta ja tarua, henkilökohtaista ja universaalia, mennyttä ja tulevaa.
Vuonna 2013 Katja Kettu ja Maria Seppälä huomasivat, että kumpaakin kiinnosti Pohjois-Amerikka. He päättivät tutkia suomalaisten siirtolaisten ja intiaanien yhteistä historiaa, ja pyysivät projektiinsa läpimurtonsa kynnyksellä olleen valokuvaaja Meeri Koutaniemen.
Seuraavien parin vuoden aikana tehdyt matkat Pohjois-Amerikkaan fintiaanien asuinsijoille paljastivat Amerikan varjopuolen. Kaukana neonvaloista eletään karuissa, köyhissä oloissa vailla vettä, ruokaa ja työtä. Sukupolvia jatkunut alkuperäisväestön syrjintä ja katteettomat lupaukset ovat tehneet fintiaaneista epäluuloisia ja nurkkakuntaisia. Päihteet ja epäterveellinen ruokavalio ovat osa monen arkea, eikä niiden yhteyttä sairauksiin ja vain 40 vuoden elinajanodotteeseen tunnisteta.
Yksimielisyyttä ei ole edes siitä, kuka on fintiaani ja millä perustein. On mahdoton sanoa, onko heitä joitain kymmeniä- vai satojatuhansia. Osa fintiaaneista hyväksyy sanan ”fintiaani”, osalle se on haukkumasana, joillekin taas täysin vailla merkitystä. Virallista statusta käsitteellä ei ole. Heimojen perimmäistavat ja toisaalta epätoivoinen takertuminen ”menneeseen Suomeen” eivät kiinnosta nuoria; he haluavat rakentaa identiteettinsä internetin tarjoamien virikkeiden pohjalta.
Fintiaanien mailla kertoo kaikesta tästä, vaikkakaan ei kovin järjestelmällisesti tai kronologisesti. Tekijät matkasivat Pohjois-Amerikkaan ilmeisesti kolme kertaa, mutta matkojen ajankohtia, kestoja tai reittejä ei kerrota. Fintiaanien asuttama alue ulottuu Pohjois-Minnesotasta, Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja seuraa Lake Superiorin rantaa Michiganiin ja edelleen Kanadan Ontarioon. Suurimman huomion saavat ojibwat ja Fond du Lacin reservaatti, vaikka mistään ei käy yksiselitteisesti ilmi, että ”fintiaani” tarkoittaisi nimenomaan suomalaisen ja ojibwan jälkeläistä. Heistä sopii käyttää sanaa finnishnaabe.
Kirja on suurpiirteisen jaottelunsa vuoksi raskas luettava. Kahden aukeaman esipuhe on pitkähkö, sisällysluettelo kattaa vain pääotsikot ja valokuvat kuvateksteineen ovat toisinaan sivujenkin päässä kulloisestakin aiheesta. Osa intiaanitaruista kerrotaan omilla ”teemasivuillaan”, osa taas kesken asiatekstin. Pitkät henkilöhaastattelut katkeavat yhtäkkiä asiantuntijakommentteihin jatkuakseen taas jossain yllättävässä kohden kirjaa. Välillä seurataan Katja Ketun sukulaisen Hermanni Haverisen tarinaa.
Fintiaanien mailla on aihevalinnaltaan mielenkiintoinen, ja lopputulosta leimaa tutkimustyön valtavuudesta riippumatta spontaaniuden tuntu. Toisaalta tekijät ovat saaneet mukaan monta näkökulmaa, eikä teos lopultakaan ole osa kenenkään agendaa. Luontevaa olisikin tutkia seuraavaksi fintiaanien sukujuuria Suomessa.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.
”Runous on seestynyt ja jossain määrin jopa keskinkertaistunut, mutta Salmenniemen autobiografinen ja omaleimainen ote säilyy.” Matti A. Kemi arvioi Harry Salmenniemen kaksi viimeisintä runoteosta.
”Ebner-Eschenbachin aforismit ovat myös vastinparien aforistiikkaa, joka tarkastelee ihmisenä olemisen ristiriitaisuuksia ja asioiden eri puolia.” Helki Kallio arvioi Tuija Tuomaalan suomentaman aforismikokoelman.
Katariina Parhi ”on perusteellisen arkistotyön lisäksi onnistunut haastattelemaan vielä elossa olevia suomalaisen huumepolitiikan pioneereja”, toteaa Risto Mikkonen teoksesta Saadaan vähän kamaa.
”Kiinteästi yhdessä toimivan kolmikon välille kasvaa kiinnostavia rooleja ja jännitteitä”, Tenka Issakainen kirjoittaa Ilmatilan viimeisimmästä kantaesityksestä, joka nähtiin Oulun juhlaviikoilla Flow-sirkus-esityssarjassa.
2002 perustettu Ars Kärsämäki -kesänäyttely pystytettiin tänäkin vuonna Taidetalo Nahkuriin ja sen pihapiiriin. Kaltiolle näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Kesä saapuu, ja päätoimittaja huomaa unohtaneensa rakastaa maailmaa ja kaikkia. Elämän pitäisi olla enemmän sitä, miksi sen teemme, ei jatkuvaa reagoinnin tuskaa.
Rakkaus-teemaisen numeromme kansiteos, Mikko Jylhän puuväripiirros ”Juhlavalot” on esillä tämän kesän Ars Kärsämäki -näyttelyssä, jonka on kuratoinut monitaiteilija Tessa Astre.
Suomen Metsähallitus hakkasi viime keväänä jälleen Lappia kaljummaksi. Saima Visti matkusti Aalistunturille todistamaan, miten luontokadon estämispuheet ovat ristiriidassa valtion tekojen kanssa.
Veeran Verstaalla Oulun Hiukkavaarassa tehdään töitä nuorten hyvinvoinnin eteen. Merja Männikkö haastatteli Verstaan tuottaja Linnea Kejosta ja sanataideohjaaja Merituulia Aaltoa.
Artist and curator Cynthia Blanchette resided in Mustarinda, Hyrynsalmi, for one spring month in 2023, hunting for the bog eyes.
Julkaistu suomeksi painetussa lehdessä.
Jenny Kangasvuo tutkiskeli viime keväänä Oulun taidemuseon toisen kerroksen täyttänyttä Tahto ja taito -näyttelyä, joka esitteli kuusi 1900-luvun alkupuolella uransa aloittanutta pohjoispohjalaista naista.
Örön II on ”hyperloikka edelliseen tuotokseen nähden”. Sami Sankilampi arvioi muhoslaisen yhtyeen toisen EP-julkaisun.
Markku Niemisen Kalevalan synty ja Kainuu ”täydentää erinomaisella tavalla Elias Lönnrotin aikaa Kainuussa sekä taustoittaa runonkeruumatkoja koko Kainuun alueella”, Risto Kormilainen kirjoittaa.
”Koiranen rakentaa loppusäpinöihin sen verran käänteitä ja yllätyksiä, ettei pitkästyminen ole lähelläkään.” Marjo Jääskä nautti Mikko Koirasen romaanista Jättiloikka Jan Valkoselle.
”Joskus ihmettelin Lapissa, kuinka paljon mökkejä oli rakennettu suon reunamille. En ole ihmetellyt enää vuosiin, sillä suo on mitä upein maisema kaikkina vuodenaikoina.” Risto Kormilainen luki suoretkeilyvinkkikirjan.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
