Vahvan inhimillinen kuva Lönnrotista

Pysähdyn Kajaanin rantapuistossa Kajaanin piirilääkärinä 1833–1853 toimineen Elias Lönnrotin patsaan äärelle. Ajatukset vievät kansalliseepos Kalevalaan ja Kantelettareen, jotka Lönnrot julkaisi Kainuussa asuessaan. Lönnrotin runonkeruumatkoista, tutkimuksista, kirjeenvaihdosta, monipuolisesta tiedeurasta sekä teoksista on kirjoitettu paljon. Mutta entäpä arjen Lönnrot? Löytyisikö glamourisen julkiskuvan takaa jotain uutta, kenties kiehtovaa ja raadollista?

Kuhmolaissyntyinen Tampereen yliopiston Suomen historian emeritaprofessori Irma Sulkunen tunnetaan monialaisena tutkijana, joka on perehtynyt niin uskonnollisiin liikkeisiin, naishistoriaan, raittiusliikkeeseen kuin kansalliseen historiakirjoitukseen. Uskaliaasti uudessa teoksessaan Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa hän vie lukijan huikealle arki-ja aikamatkalle Kalevalan ja Kantelettaren kokoajan elämänvaiheisiin, jotka ovat jääneet kulttuurikuorrutusten alle. Kyllähän Sulkunen on löytänyt lähteistä Lönnrotin elämästä suorastaan hämmästyvällä tavalla elämän todellisuutta uudesta näkökulmasta, tuoreesti ja antoisasti.

Ei Sulkunen toki kumoa niitä suurenmoisia saavutuksia, joita Lönnrotilla suomalaisen kulttuurin peruspilarina on, vaan hän lähteiden uudelleen luennan ja aikahistorian tulkinnan myötä avaa Lönnrotin persoonan tuntemattomia puolia. Aarne Anttilan kaksiosainen Lönnrot-elämäkerta vuosilta 1931 ja 1935 on edelleen perusteellinen ja pätevä, mutta uusi elämäkerta on paikallaan. Tässä uudelleentulkinnassa Sulkunen suoriutuu kiitettävästi.

Lönnrot oli lähtöisin vaatimattomista oloista Sammatista kyläräätäli Fredrik Lönnrotin ja Ulrika Wahlbergin neljäntenä lapsena. Sisulla ja lahjakkuudella hän kouluttautui filosofian kandidaatiksi 1827. Se oli lähtölaukaus sille monipuolisuusmiehelle Lönnrotille, jonka me tunnemme historian kautta. Talonpoikaisen identiteetin korostaminen oli runonkeruumatkoilla eduksi, koska samalla aaltopituudella oleva haastattelija sai haastateltavat avaamaan sanaisen runoarkkunsa.

Heränneiden kanssa tuli yhteenottoja, koska herännäispiireissä maallista laulua pidettiin syntinä. Lönnrot sinnitteli välimaastossa ja paradoksaalisesti hän meni naimisiin 26-vuotiaan heränneisiin kuuluneen Maria Piponiuksen kanssa vuonna 1849. Parinkymmenen vuoden ikäero ei niinkään puhuttanut kuin erilainen uskonnäkemys, mutta kumpikaan ei painostanut toisiaan uskonasioissa. Elias sai pitää kirkkouskonsa ja Maria körttiläisyytensä.

Kalevalan esipuheessa 1835 Lönnrot ei mainitse lainkaan opettajaansa Reinhold von Beckeria, vaikka tämä vaikutti pohjatöissä paljon. Omanarvontuntoa Lönnrotilta tarvittaessa löytyi kosolti ja unohtaminen oman egon korostamisella ei ollut tahatonta. Tässä suhteessa Sulkunen ainakin viitteenomaisesti joskin lempeästi sivaltaa Lönnrotia. Sulkunen käsittelee ansiokkaasti myös Lönnrotin sosiaalisen aseman ja arvomaailman kaksijakoisuutta. Akateeminen seuranpito oli palkitsevaa ja sen puute taas Kajaanissa vaivasi, vaikka muita yhteyksiä toki riitti yllin kyllin.

Lönnrot oli tieteiden moniottelija sukeutuen lääkäristä suomen kielen professoriksi. Vaikka hän hoiti lääkärintointa antaumuksella, niin sittenkin ambitiot olivat kirjallisella puolella. Perusteellisen harkinnan jälkeen hän päätti hakea Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston suomen kielen professuuria, johon hänet valittiin 1854.

Sulkunen pohdiskelee Lönnrotin yksityiselämän vaikutusta uuteen elämänvaiheeseen siirtymisessä. Ratkaisevan sysäyksen saattoi antaa parin vuoden ikään ehtineen Elias-pojan kuolema 1852. Tämä on jäänyt aiemmin vähälle huomiolle. On hyvä, että naisnäkökulma Maria-vaimon kautta tulee näin kirkastetuksi.

Odotukset uuden professorin kohdalla olivat korkeat, mutta opetuksen taso jäi vaatimattomaksi ja kielitieteellinen osuus vähäiseksi. Opetuksen puutteisiin ei tartuttu, vaikka opetukselta edellytettiin tieteellistä järjestelmällisyyttä. Lönnrot-kultin piikkiin meni moni rimanalitus. Eikä hän itsekään kovin hyvin viihtynyt akateemisissa piireissä. Juurettomaksi Lönnrot tunsi itsensä Helsingissä rauhallisen Kajaanin jälkeen, joten eläkkeelle siirtyminen Sammattiin oli unelmien täyttymys. Suomalais-ruotsalainen sanakirjahanke sekä virsikirjan uudistamistyö yksinäisine työrupeamineen imaisi Lönnrotin niin, ettei perhe-elämälle liiennyt paljon aikaa.

Maria-puolison kuolema 1868 oli raskas isku Lönnrotille, joka jäi neljän tyttären yksihuoltajaksi. Vanhin oli 16-vuotias ja nuorin 8-vuotias. Läheiset ihmiset kantoivat perheestä vastuuta Lönnrotin uppoutuessa omiin töihinsä.

Lapsista ainoastaan Ida-tytär saavutti aikuisiän. Hän oli hyvin kriittinen isäänsä kohtaan, ja Sulkunen kirjoittaa avoimesti myös tästä puolesta, kun taas Anttila käänsi lähes kaiken Lönnrotin toiminnassa myönteiseksi. Sulkunen toteaa, että Idan käyttäytymisessä on jopa vihaa isää kohtaan.

”Virsistä Lönnrot sai sitä lohtua, jota hän ei pystynyt sanallisesti edes lähimmilleen ilmaisemaan”, kirjoittaa Sulkunen eritellessään Lönnrotin tunnemaailmaa. Haurastunut kunto käänsi elämän kohti loppukaarretta: työskentely hidastui, elämänpiiri supistui ja sairaus vei voimat. Viimeiseksi työksi jäi uudistettu ja korjattu painos väliaikaiseksi virsikirjaksi, joka lähti arviointikierrokselle keväällä 1883. Niinpä virren ”Jeesus, parhain ystäväni” korjailun jälkeen Lönnrotin kynä jäi lepoon lopullisesti. Runollisesti ilmaistuna hän laski matkasauvansa maaliskuun 19. päivänä 1884. Hautajaisista huhtikuun 3. päivä muodostui massiivinen surujuhla, vaikka Lönnrot oli toivonut eleettömiä hautajaisia.

Sulkunen on kirjoittanut tarkasti lähteitä seuraten Lönnrotin elämän sekä elämäntyön näköisen elämäkerran vailla sankaruusmyyttistä hymistelyä ja ylevöittävää kunnioitusta. Lönnrotin inhimillisyys niin kaikkia yhteistyökumppaneita kuin läheisiä perheenjäseniä kohtaan tulee rehellisesti kuvatuksi. Tämän kaiken Sulkunen on saanut myös erinomaiseen ja luettavaan muotoon. Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli. Sen myös Lönnrot on ansainnut.