Varjoja koulukodissa

Nuorisokotiin päätyvä Vilma (Ona Huczkowski) on uhmakas teini. Hän kamppailee mielivaltaista ja sadistista koulukotijohtoa vastaan päättäväisellä asenteella. Välillä kapinointi tuottaa haluttua vapaudentunnetta, välillä kapinointi kostautuu kummallisiksi koppituomioiksi.

Oululaislähtöisen ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan draama on kuvausajankohtansa tavoin keväisen kolea ja kirkas. Käsikirjoitustaan ja kuvaustaan myöten draama on napakka onnistuminen. Pääosan nuorisonäyttelijät Ona Huczkowski sekä Tinja Andersson sivuroolissaan kruunaavat virheettömän, paikoin ankaran nuorisoelokuvan tapaisen kasvutarinan. Elokuvan roolituksessa nuoria näyttelijöitä on onnistuneesti valmentanut Miina Turunen.

Elokuva sysää katsojansa järkyttävän alisteiseen ja nöyryyttävään koulukotiin. Käsikirjoituksessa on hyödynnetty koulukotilaisten kokemuksia vallan sokaisemista ohjaajista ja kärjekkäistä valtahierarkioista koulukotilaisten välillä. Monitasoinen juonen kuljettaminen soljuu. Kerronta on ripeää, alleviivaamatonta ja hyisevää. Päähenkilön tarinalinjalla on myös oikea verrokki, mikä ilmenee elokuvan lopputekstien alussa.

Kerttu Hakkaraisen kuvaus ansaitsee palvontaa. Hän nojaa sekä sisä- että ulko-otoksissa kelmeän kevään kajoon. Luonnonvalon hyödyntäminen luo huoneisiin ja kasvoille siluettimaisia, tarkkarajaisia varjoja. Pitkät lähikuvat Ona Huczkowskin ilmeikkäistä kasvoista heijastelevat himmeän luonnonvalon kanssa päähenkilö-Vilman tunnekuohuntaa. Erityisesti mieleen jäävät säästeliäästi mutta harkiten käytetyt, harhaiseksi syöksyvät eristyskoppikuvat.

Ohjaaja ja kuvaaja ovat luottaneet Huczkowskin ilmeikkyyteen pitkissä lähikuvissa. Huczkowski kiittää luottamuksesta ja luo ainutlaatuista jälkeä hätäilemättömällä ja päättäväisellä tulkinnallaan. Päänäyttelijän ajoitus toimii, hänen valpas ja uhmakas luonteensa välittyy mainiosti elokuvapääosadebyytistä.

Jarkko Pajusen roolihahmo Jarno on virkistävästi antagonisti vastoin Pajusen yleensä esittämiä rooleja. Työhönsä leipiintynyt sosiaaliohjaaja saa rinnalleen Kati Outisen elämänkolhiman koulukotijohtaja Annelin. Outisen ja Pajusen hahmot ovat kylmäkiskoisia ja supliikiltaan teräviä. Vaikka puheroolit ovatkin vähäsanaisia, heidän tapansa olla kuvassa on vangitseva, suorastaan dominoiva.

Koulukodin lakonisesti töksäyttelevästä henkilökunnasta mainittakoon Tuomas Nilssonin esittämä Matti sekä Sonja Kuittisen lähes vuorosanoitta flegmaattisesti tarkkaileva Ilona. Muutoinkin roolituksen tuoreet kasvot tenhoavat: koulukodin muut nuorisonäyttelijät ovat kiukun vallassa sopivasti, Emmi Parviaisen äitihahmo on ainoa humaani valonpilkahdus muutoin niin pahuuden ja hierarkioiden kyllästämässä draamassa.

Juonenkäänteistä on parempi olla tyystin vaiti. Puoleentoista tuntiin tapahtuu ripeässä tahdissa hatkoja, kohtaamisia virkavallan edustajien kanssa ja sisäistä kasvua. Päihteitä käytetään kursailematta, mutta mukavan häivytetysti. Jopa jointitkin näyttävät uskottavilta. Vaikka sisäisen kasvun trooppi nuorisoelokuville onkin leimallista, onnistuu Uhma häivyttämään nuorisoelokuvien alleviivaavuutta ja dogmaattista ”kantapään kautta kunnialliseksi kansalaiseksi” -valistusta.

On kuitenkin hankala typistää elokuvaa pelkäksi nuorisoelokuvaksi. Huczkowskin esittämää räppi-verseä myöden elokuva on harkittu ja taidokas draama, jonka pääosassa sattuu olemaan myöhäisteini-ikäinen. Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia, kun koulukotimaailma päivittyy valkokankaalla 2020-luvulle. Kylkiäisiänä elokuvan teema nostaa keskusteluun viime aikaiset koulukotien epäkohdat. Näinpä sosiaali- ja media-alankasvattajat hyödyntävät elokuvaa koulutuksissaan ja opetussisällöissään vuosienkin päästä.

Lopputekstejä tapailessa elokuva hamuaa myös ulkomaiseen levitykseen: tekijälistaus on sekä suomeksi että englanniksi. Elokuvasta mieleen jää valloittava nuorisoroolitus, uskottava slangi ja mukavan häilyvästi rakennettu kasvutarina.

Leimataanpa elokuva lopulta kapea-alaisesti pelkäksi nuorisoelokuvaksi tai ei, se jääköön katsojan mieleen Ona Huczkowskin huikeasta pääroolista ja Kerttu Hakkaraisen kamerallaan vangitsemasta julmasta kevätvalosta – vaikka koulukodin valtarakenteiden pimeydestähän elokuvan vangitsevuudessa kai on kyse.