Laki, pimeys ja kuolleiden sielut
”Syvemmällä tasolla elokuva kuitenkin kertoo siitä, kuinka menneisyyttä käsitellään.” Jenny Kangasvuo arvioi Alice Rohrwacherin uusimman elokuvan La chimera – sielujen aarteet.
Oulun teatteri: Post-Kabaree. Kantaesitys Pikisalissa 10.11.2023.
Ohjaus Joel Härkönen, äänisuunnittelu Veli-Ville Sivén, musiikki Veli-Ville Sivén ja työryhmä, lavastus- ja pukusuunnittelu Kalle Nurminen, valosuunnittelu Aarne Turunen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Veera Anttila.
Rooleissa Heli Haapalainen, Henri Halkola, Elina Korhonen, Antti Laukkarinen, Joose Mikkonen, Timo Pesonen, Merja Pietilä, Veli-Ville Sivén, Anne Syysmaa, Jere Virta, Tuula Väänänen, Ira Oinonen.
Vuoden lähestyessä loppuaan Oulun teatterin Pikisalin valtasi Post-Kabareen tummankirjava karnevaaliseurue. Kabareen konseptin ovat luoneet ohjaaja Joel Härkönen, äänistä ja musiikista vastaava Veli-Ville Sivén sekä visuaalisen ilmeen suunnitellut Kalle Nurminen yhteistyössä muun työryhmän kanssa.
Itselläni ei ole kummoista kokemusta Berliinin yöelämästä, varsinkaan sadan vuoden takaisesta. Baaritiskillä ja ravintolapöydillä sisustettuun Pikisaliin astuessa mieleen kuitenkin palasi elävästi keväinen käynti Chamäleon-teatterissa sirkusta katsomassa. Ilmapiiri on siis kohdillaan.
Ovet aukeavat kolme varttia ennen esityksen alkua, jolloin ”pre-show” alkaa. Kabareen hahmot ottavat katsojat lämpimästi vastaan ja tunnelman tiivistymistä on viihtyisää seurata, mutta mistään isommasta viime tingan tulijakaan ei jää paitsi.
Salin keskipisteenä katseet kerää karusellina pyörivä pienoisareena. Kun esiintyjät pääsevät irti, show levittäytyy kaikkiin sopukoihin portaita ja peräseinän bändilavoja myöten.
Perusidea tekee mahdolliseksi tarjota koettavaa laidasta laitaan, laulelmasta slapstickiin ja sirkuksesta traagiseen monologiin. Post-Kabaree läikkyy laitojen ylikin kuin runsaudensarvi – välillä myös häiritsevän hajanaisesti.
Onnistunut kirjavuutta perusteleva ratkaisu on keskittyä rakentamaan värikkäitä karaktäärejä. Varsinaisten esiintyjien ohi juonta nousee kuljettamaan reppana Noa (Antti Laukkarinen) menetyksineen ja haaveineen.
Hahmojen yksilöllisyyttä korostaa, että kunkin nimikkokappale on esiintyjän itsensä sanoittama. Mahtipontinen Matador (Tuula Väänänen), viileä Liza (Elina Korhonen) ja seuruetta hallitseva Pelastaja (Henri Halkola) tuovat peliin kukin omanlaistaan dramatiikkaa. Suurellisuutta keventää Mustavariksen (Joose Mikkonen) lastenlorumainen lallatus. Ylimalkaan on hyvä, että laulujen mittoja ja loppusointuja ei ole viilattu aivan viimeisen päälle.
Akrobaattikaksikko Plongeur ja Waitress (Jere Virta, Ira Oinonen) vaikuttaa intensiivisillä, dramaattisten riuhtaisuiden ja äkkipudotusten rytmittämillä numeroillaan. Pian he kuitenkin avautuvat jutustelevasti uransa vaiheista ja vastoinkäymisestä.
Mutkaton esiintyjäroolin riisuminen sopisi hienosti toisenlaiseen nykysirkukseen, vintage-henkisessä karnevaalissa se tuntuu särkevän lumouksen. Meediomaisen Nuntiuksen (Merja Pietilä) ennustuksissa on vinksahtanutta viehätystä, mutta siinä taas taika tyssää mainostamiseen.
Puvustus tukee upeasti hahmoja: rouhea punk ja järeä nahka yhdistyvät glitteriin, paljetteihin ja eleettömän mustaan, ja dadaistiset pahvinaamiot henkivät uhkaa. Tivolihenkisiä marssitahteja höystävät metalliromusta viritellyt perkussiot. Välillä Kraftwerk- ja industrial-tyyliset saundit luovat kontrastia nostalgisten melodioiden kanssa.
Sisällöltään Post-Kabaree ei liiemmin haasta katsojaa – ei toki ole mikään pakko. Mutta sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä.
Matadori ei enää tahdo tappaa eläimiä. Herkälle heteromiehelle (Heli Haapalainen) ja tämän hikiselle rytmimunalle naureskellaan kaikella leppoisuudella. Lopussa myös ihastuttavan inhoilta hahmoilta viedään terää esittelemällä näistäkin mukavampia puolia.
Rohkein veto lienee Razputinin (Anne Syysmaa) uljaan haikeasti tulkitsema ”Kaupunki monien siltojen”. Kaipuu Venäjälle on nykyhetkessä kiinnostavan ristiriitainen teema.
Esityksenä Post-Kabaree huokuu tietynlaista orgaanisuutta ja – niin hyvässä kuin pahassa – tunnetta siitä, että jokainen työryhmän jäsen on saanut tuoda kokonaisuuteen juuri haluamansa ainekset.
”Syvemmällä tasolla elokuva kuitenkin kertoo siitä, kuinka menneisyyttä käsitellään.” Jenny Kangasvuo arvioi Alice Rohrwacherin uusimman elokuvan La chimera – sielujen aarteet.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
Elina Sallisen esikoiskokoelma erottuu ”rauhallisilla, paikoin pysähdyksiin jäävillä fragmenteillaan”, Kaltion Matti A. Kemi kirjoittaa. Kehät sai vuoden 2024 Kritiikin Kannukset -palkinnon.
”Mäkelä uskoo luovuuden tulevan muusta kuin ’olviretkistä Schleusingeriin’. Ne vain sumensivat aivot, hän kuittaa viinaromantiikan.” Juhani Rantalan arvioitavana Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo.
”Hurmaavan nyrjähtäneet käänteet ja värikäs kieli usuttavat lukemaan eteenpäin”: Marjo Jääskä arvioi tällä kertaa Katariina Vuoren romaanin Parasta ennen.
”Pelon ja ahdistuksen ilmapiiri on kouriintuntuvasti läsnä lujassa kerronnassa”, arvioi Risto Kormilainen Ulrich Alexander Boschwitzin romaania Matkalainen.
”Tunnelma avajaisissa poikkesi mukavasti siitä, mihin olen tottunut. Ehkä satun vain aina perinteisempiin avajaisiin, missä ammattitaiteilijat esittelevät työtään viinimukin säestyksellä.” Päätoimittajakin katselee tällä kertaa taidetta.
Noora Ylipietin näyttely Vulnerability / Altistuneet on Kemin taidemuseon tämän vuoden kesänäyttely. Vampyyriä tavoitteleva kokonaisuus käsittää monumentaaliset tuhat erikseen nimeämätöntä […]
Aloite Vaara-Kainuun taidekansallispuistosta yhdistää taiteen, kestävän matkailun ja yhteisötyön. Kansainvälisessä mittakaavassa ainutlaatuinen hanke herättää henkiin pitkäaikaisen unelman Hyrynsalmen ja Puolangan […]
Oululaisen ravintolan kellari täyttyy kerran kuukaudessa ihmisistä, jotka haluavat kuulla ja puhua runoa. Miksi? Emma Hirvisalo selvitti asiaa Kellarikollektiivilta.