Kiasman ja Siidan yhteistuotantona toteutettu Oktii áidna – Entiset ainoat on laajin Helsingissä koskaan nähty saamelaisen nykytaiteen näyttely. Näyttelyssä on teoksia kahdeltakymmeneltäviideltä taiteilijalta ja sen on kuratoinut erityisasiantuntija, Siidan kuraattori Petra Laiti.

Näyttely koostuu neljästä salista, joihin teokset on koottu teemojen mukaan. Ensimmäisen salin teema on ”Eanan – Maa”, toisen ”Olbmot – Ihmiset”, kolmannen ”Ruoktu – Koti” ja neljännen ”Noađđi – Taakka”. Viidennessä, teemattomassa salissa on Eveliina Sarapään kookkaita, perinteistä lohipatokalastusta ja Tenojokea käsitteleviä puuveistoksia sekä niihin liittyvä videoteos.

Suurin osa näyttelyn teoksista on 2020-luvulta, ja joukossa on teoksia useilta nuorilta taiteilijoita, kuten Lada Suomenrinteeltä (s. 1995) ja Márjá Karlsenilta (s. 1998). Suomenrinteeltä näyttelyssä on valokuvia sarjasta Esivanhempien arkisto (Hätätilanteen sää), mukana myös Kaltion 5/2025 kansikuvana nähty ”Staalo minut nielaiskoon” (2025), Karlsenilta puolestaan Rátnu / Raanu (2024), joka muodostuu pystykangaspuissa kesken olevasta raanusta.

Kiasman haastattelussa Karlsen kertoo, että teos ilmaisee duodjin merkitystä vastarintana ja aktivismin muotona. Hänen sukunsa käsityöperinteestä suuri osa menetettiin assimilaation myötä, mutta aikuisena hän on kerännyt käsityötaitoja uudelleen. Pelkkä esine, raanu, ei ole yhtä merkittävä kuin oppimisen ja tekemisen prosessi.

Klassikoiden uudet kehykset

Näyttelyyn on valittu myös vanhempia teoksia kanonisoidun aseman saaneilta tekijöiltä, kuten Nils-Aslak Valkeapäältä (1943–2001) ja Arvid Sveeniltä (s. 1944). Sveeniltä näyttelyssä on kaksi ikonisiksi muodostunutta julistetta, ”Saamelaisten vapautus” (1972–1981) ja ”Saamelainen tulevaisuus” (1980).

Ensimmäisessä julisteessa on sarjakuva, jossa saamelaismies riisuu norjalaisen karvalakin, jonka valtion kovat kädet ovat vetäneet hänen silmilleen. Mies pukee päähänsä saamelaislakin ja vapautuu myös sarjakuvan jyrkästä ruudutuksesta, murtaa kuvan rajat samalla, kun taustalla olevan Norjan lipun korvaa Saamenmaan lippu ensimmäisessä, kuvataiteilija Synnøve Persenin suunnittelemassa muodossaan.

Jälkimmäisessä julisteessa saamelaisille tarjotaan kahdenlaista tulevaisuutta: kansallisvaltion tuottamaa kolonialismia ja saamelaisuuden museointia, tai Saamenmaan itsehallintoa ja kulttuurin elävyyttä. Julisteen alaosassa on pieniä kuvia eri saamelaisryhmien ja muiden alkuperäiskansojen edustajista muistuttamassa siitä, että alkuperäiskansojen kamppailu oman tulevaisuutensa puolesta on yhteinen.

Valkeapään maalauksen ”Omakuva / Noáidi” (1991) katsomiskokemukseni alleviivaa sitä, kuinka suuri ero on sillä, näkeekö itse teoksen vai vain valokuvan siitä. Valokuvasta katsottuna maalauksessa näyttää olevan yksinkertainen, saamelaisrummun kuvioita mukaileva siivekäs hahmo, joka on noussut punaiselle taivaalle. Hahmolla on kaksi päätä, toinen peuran ja toinen ehkä kotkan tai korpin.

Paikan päällä nähtynä ”Omakuva / Noáidi” kuitenkin hehkuu. Shamaanin siivet kipinöivät ja liekehtivät. Punaisen väkevät sävyt nostavat tumman, kirkkaan turkoosilla ja vaaleansinisellä korostetun shamaanin esiin taustasta. Maalauksen alaosassa liikkuvat pienet, oranssilla piirretyt porot ja ihmishahmot, joiden yllä hahmo leijuu. Värien voimakkuus itsessään luo teokseen vahvan syvyysvaikutelman. Millainen omakuva!

Näyttelyyn on valittu pari teosta myös ei-saamelaisilta taiteilijoilta, jotka ovat käsitelleet saamelaisuutta. Jorma Purasen klassikoiksi muodostuneet valokuvat sarjasta Kuvitteellinen kotiinpaluu (1991) ovat saaneet kirjaimellisesti uudenlaisen kehystyksen Raisa Porsangerin teosten avulla. Teokset ovat nahasta ja verasta valmistettuja kehyksiä, jotka on asetettu Purasen valokuvien yhteyteen. ”Go čajeha dan mii lea čiegaduvvon / Kätketyn paljastaminen” (2021) nostaa Purasen teoksesta esiin tiettyjä yksityiskohtia. Purasen teos koostuu mosaiikista vanhoja, saamelaisia esittäviä valokuvia, mutta joukossa on myös kaksi piirrosta, jotka vaikuttavat esittävän saamelaisten rotupiirteitä. Nämä piirroskuvat Porsangerin kehysteos rajaa esiin.

Maan kieli ja entiset ainoat

On mahdotonta olla vertaamatta Kiasman näyttelyä Oulun taidemuseossa alkuvuodesta olleeseen saamelaisen nykytaiteen näyttelyyn Eanangiella – Maan kieli. Oktii áidnan – Entiset ainoat on tiedotteen mukaan ”ensimmäinen saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä. Kiasman kattaus on kuitenkin Eanangiellan kokonaisuutta suppeampi.

Molemmissa näyttelyissä on teoksia keskeisimmiltä saamelaisilta nykytaiteilijoilta, kuten Marja Helanderilta, Tomas Colbengtsonilta, Outi Pieskiltä ja Katarina Spik Skumilta. Eri näyttelyiden teosvalinnat tuovat esiin taitelijoiden eri puolia. Esimerkiksi Colbengtsonilta Kiasman näyttelyyn on valittu teoksia, jotka kommentoivat Saamenmaan kolonisointia kirpeästi, kun taas Oulun taidemuseossa oli useita rumpu-aiheisia teoksia, jotka käsittelevät hengellisyyttä ja elvyttävät rumpukulttuuria.

Spik Skumilta näyttelyssä on mukana teos ”Oasatjáv mijá guovlus / Pieni pala Saamenmaata” (2026), joka on pyöreä, poron- ja hylkeennahasta, verasta ja metallikoristeista tehty installaatio tai veistos, jonka päällä saa istua. Siten teos muodostaa Kotia käsittelevässä salissa hetkellisen lepopaikan, jossa on mahdollista hypistellä sisnaa, hylkeenkarvaa ja erivärisiä verkakoristeita. Sápmi Triennalessa Rovaniemellä ja Oulussa Spik Skumilta oli mukana installaatio ”Around the Fireplace” (2023), joka tuntui kutsuvan katsojaa istahtamaan tyynyille kahvikuppien ääreen. Tietenkään se ei ollut sallittua. Niinpä ”Pieni pala Saamenmaata” tarjoaa katsojalle koskettamisen ja lepäämisen tyydytyksen, joka toisessa installatiossa jäi saavuttamatta.

Installaatio myös kyseenalaistaa sitä, mitä aisteja on sopivaa käyttää taidenäyttelyssä. Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea. Spik Skumin teos tuo esiin, että myös kosketuksen avulla voi tavoittaa esteettisiä elämyksiä: hylkeenkarvan silityssuunnat, poronnahkaan jääneet pienet reiät ja niiden paikkaukset, veran ja nahkan väliset taktiiliset erot, pronssirenkaiden pyöreyden.

Tulehdus maisemassa ja kansallisvaltiossa

Marja Helanderilta Kiasmassa on nähtävissä joukko Kuolan niemimaalla ja Kiirunassa kuvattuja valokuvia, jotka näyttävät kaivosten ja tehdasalueiden arvet autiossa maisemassa. Teossarja on ollut Oulussa nähtävillä Pohjoisen valokuvakeskuksen galleriassa vuonna 2022. Valveen matalissa ja pienissä huoneissa teoksia tuli tarkasteltua yksitellen omassa tahdissa, kun taas Kiasmassa yhden korkean salin seinille nostetut teokset tuntuvat kaatuvan kerralla päälle ja salpaavan hengen.

Helanderin teokset on sijoitettu Taakka-teemaiseen saliin, jonka keskiosaa hallitsee Máret Ánne Saran installaatio ”Giellastuvvon / Ansassa” (2018). Installaatio koostuu kattoon ripustetuista, Norjan lipun väreissä olevista suopungeista, jotka näyttävät hirttosilmukoilta. Teos on pysäyttävä kannanotto saamelaisten poronhoitajien elinkeinoon kohdistuviin eksistentiaalisiin uhkiin, kaivoksista tuulipuistoihin ja ilmastonmuutoksesta itsemurhaan. Sara on käsitellyt teemaa myös muissa teoksissaan, joita on ollut esillä muun muassa Venetsian biennaalissa vuonna 2022.

Teos on vahvassa vuoropuhelussa Helanderin valokuvien kanssa. Helanderin synkät teokset peittävät näyttelysalin takaseinän, ja valokuvia on mahdollista katsoa kauempaa vain Saran installaation läpi, suopunki-hirttosilmukat kasvojen edessä. Rinnakkain aseteltuna Saran ja Helanderin teokset kertovat salin teemasta – saamelaisuuteen liittyvästä taakasta – enemmän kuin yksinään ja näyttävät, kuinka taidenäyttely ei koskaan koostu vain yksittäisistä teoksista, vaan teosten välisistä suhteista ja niiden katsojassa synnyttämistä ajatusketjuista ja tunnereaktioista.

Näyttelyssä on teoksia taiteilijoilta ympäri Saamenmaata ja kaikkien kotimaaksi on nimetty Sápmi. Kansallisvaltiot ovatkin monissa teoksissa kritiikin kohteena. Esimerkiksi Arvid Sveenin teoksessa ”Saamelainen tulevaisuus” (1980) selin oleva mieshahmo katsoo kohti jyhkeää rakennusta. Tunnistan sen Norjan suurkäräjätaloksi, sillä talo on näkynyt niin Fosenin tuulipuistoa vastustavia mielenosoituksia raportoivissa uutiskuvissa 2020-luvulla kuin Alta-kamppailua käsittelevissä filmipätkissä 1970–1980-luvuilta. Siten Norjan kansallisvaltion symboli on minulle, ei-norjalaiselle, muodostunut enemmänkin saamelaisen aktivismin kuin Norjan symboliksi. Myös Máret Ánne Saran ”Giellastuvvon / Ansassa” (2018) kohdistaa kritiikkinsä juuri Norjaan: installaation katosta roikkuvat punaiset, siniset ja valkoiset suopungit on ripustettu Norjan lipun muotoon.

Tomas Colbengtsonin teoksessa ”Bådåddjo–Bodø” (2022) puolestaan on norjalaiskaupungin saamelainen nimi spreijattuna yli, taustallaan vuoria ja karun näköinen betonikerrostalokolossi. Kiasman haastattelussa Colbengtson kertoo, että 10–15 vuotta sitten pohjoisnorjalaisten ja pohjoisruotsalaisten paikkakuntien tienviitoissa alettiin käyttää norjalaisten ja ruotsalaisten nimien lisäksi myös saamelaisia paikannimiä. Nimikyltteihin, kuten teoksessa esitettyyn Bådåddjon kylttiin, kohdistuu paljon ilkivaltaa. Toisessa teoksessaan ”LAPPLAND / SÁPMI” Colbengtson on uudelleenkolonisoinut Saamenmaan spreijaamalla Lappland-nimen yli samaan tapaan kuin Bådåddjon nimi oli jonkun ilkivallantekijän toimesta yritetty pyyhkiä pois. Teosten jännite perustuu kysymykseen siitä, kenellä on oikeus nimetä paikkoja ja miten oikeus nimeämiseen otetaan.

Vaikka Suomeen valtiona ei teoksissa kohdistukaan suoraa kritiikkiä, Suomen saamelaisiin kohdistama kolonialismi ei juuri eroa muiden kansallisvaltioiden toiminnasta. Niinpä Norjan lipun tilalle voi teoksissa kaikin mokomin kuvitella myös siniristilipun ja suurkäräjätalon tilalle eduskuntatalon ilman, että teoksen sisältö siitä muuttuu.