Levossa yhdessä. Kuva Elsa Lankinen.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana” oli yksi isoista Kainuussa tapahtuvista Oulu2026-ohjelmahankkeista. Työskentelin tässä tervan historiasta kohti nykypäivän toimijuutta ja taiteen yhteiskunnallista muutosvoimaa kurottelevassa projektissa syksystä 2024 kevääseen 2026. Tässä kirjoituksessa jaan Kaltion lukioille päiväkirjaotteitani tuolta ajalta ja pohdin lopuksi toimia kohti kulttuuri-ilmastonmuutosta.
Toukokuu 2025
Koetan järjestää taiteilijaryhmälle vierailua johonkin Kajaanin datakeskushankkeista, mutta saan vain kohteliaita kieltäviä vastauksia. Kaivelen internetistä suuryritysten yhteystietoja, katselen ilmakuvia työmaista ja maakaupoista. Uutena automaationa hakukone tarjoaa minulle AI-tiivistelmää diffuusi-alueesta / algoritmiosakekaupasta / vegaanipastareseptistä.
Yöllä herään tykyttävään tunteeseen: teenkö ollenkaan oikeita asioita? Mistä kaikesta olen täysin riippuvainen? Mitä teen, kun serverit ja pilvipalvelimet romahtavat, konehallit jonkun takapihalla lopettavat toimintansa?
Kaikki merkit minussa ja ympärilläni huutavat yhtä asiaa: paina JARRUA! Yhteiskunnassa, työyhteisössä, omassa arjessa. Silti pakkaan aamulla repun ja perheeni farmariautoon ja ajan kaupunkiin jatkamaan keskusteluja taiteen roolista osana kestävyysmurrosta. Niinä päivinä, kun en ole lamassa, kun on voimia toimia, se tuntuu merkitykselliseltä. Toisina päivinä aivan vieressä on toivottomuuden tunnoton kuilu.
Me elämme kaikki yhdessä tässä perityssä tilanteessa.
Kesäkuu 2025
Hetken aikaa näytti siltä, että vaikka tuulivoimalat pirstovat viimeisiä erämaita, niin ainakin energiamurros tapahtuu. Nyt näyttää siltä, että kaikki on kaupan. Mikään ei ole irrallaan elonkehän resursseista. Pian syödään datakeskusten hukkalämmöllä kasvatettuja kajaanilaisia mangoja, visioi maakuntajohtaja paikallisuutisissa. Yritykset takovat jättimäisiä rahavirtoja. Meidän teatteriin ei ehkä kohdistu valtion lisäleikkauksia ensi vuodelle.
Elokuu 2025
Kesä on ollut mittaushistorian lämpimin. Kun helteet vihdoin loppuvat, paasaan kahvipöydissä ja toreilla jopa tuiki tuntemattomille, ”kuinka onneksi nyt alkaa helpottaa”.
Myös sateet tulivat. Mustikat paisuvat viikossa valtaviksi möllyköiksi. Nyt pitäisi päivätöikseen marjastaa. Harmittaa, kun en muka millään ehdi metsään niin paljon kuin haluaisin.
Eräänä iltapuhteena kerään lähimetsässä hurmiossa peukalonpään kokoisia mustikoita, varvut nuokkuvat maata kohden marjojen painosta. Suopursu tuoksuu, kostea sammal on elokuun lämmin. Marjameditaation rauhoittamana mietin, kuinka palauttavat asiat ovat kiinnittyneet konkretiaan, aisteihin – tajuun alkuperästä.
Lokakuu 2025
Olen saanut viettää viikon Mustarinda-talolla Paljakanvaaran ikimetsän kyljessä. Kun palaan, kohtaan lähimetsän nuoret männyt eri tavoin kuin ennen, uudenlaisella lempeydellä. Hekin kantavat elämää, vaikka seisovat suorissa ihmisen valitsemissa riveissä. Maisema on muuttanut minua.
Yhteen kokoontuminen ekologisen jälleenrakennuksen kurssilla, moniammatillisesti ja sukupolvien välisesti avasi minussa jossain syvällä hyrisevän virran. Olemme toisillemme eettisiä kompasseja, luomme tilaa, jossa on luvan tuntu – muuttua, virrata, hengittää. Yksinäisyys ja toivottomuus katoaa, meidän ei tarvitse olla samanmielisiä, tai löytää helppoja ratkaisuja. Silti kiinnitymme yhteiseen huomioon ja muutokseen – tämä on ehdottoman tärkeää.
Tätä on kollektiivinen pyrintö. Me voimme olla tila, joka ei ole pyramidi, hierarkia, minun tai kenenkään keskiössä.
Joulukuu 2025
On vuoden pimeimmät päivät, lyhin valo, uni- ja pesäpäivät. Pimeydessä ikkunan takana sataa vettä. Maata jo hetken aikaa peittänyt lumikerros sulaa. Metsän pohja on taas paljas.
Ajattelen romahdusta, sen aavistuksia ympärilläni. Yhtäkkiä näen sen kaikkialla. Kollapsologiaa webinaareissa, varautumisen esseitä kulttuurilehdissä, jatkuvaa hakkuu-uhkaa luonnonmetsissä. Maailmanlopunkuvia teatterin näyttämöillä.
Omaan kaappiin joskus koottu hätävara on syöty, tai pilaantunut. Joditabletit murusina minigrip-pusissa. Todellisuus tuntuu olevan vinossa. Koetan pysytellä arjessa kiinni: pakata aamulla jumppa- ja kuravaatteet pieniin reppuihin, kastella huonekasveja, laittaa joulukoristeita. Ajattelen romahdusta, joka on minulle vain etäisiä merkkejä. Niin monelle raakaa arkea, koloniaalisia voimia, raunioituneita kotitaloja, karrelle kuivuneita peltoja.
Aamulla saan tekstiviestin tutkijalta: ”Tässä ajassa toivo on radikaali ympäristöteko.”
Tammikuu 2026
Metsähallituksen Metsätalous Oy:n hakkuu-ilmoitukset!! Harsuvaarat, Lampokangas, Karhuviidanmaa, Kaupinlampi, Kivijärvi… Kainuussa kahdelletoista kohteelle hakkuu-ilmoituksia kiistametsiin. Ahdistaa ja v***ttaa. Nämä ovat niitä viimeisiä suojelemattomia vanhojen ja luonnonmetsien rippeitä, jotka täyttävät kaikki muut suojelukriteerit, paitsi Petteri Orpon hallituksen poliittisesti ohjaamia kansallisia vanhojen metsien kriteerejä. Näin se politiikka taas konkretisoituu Kainuun metsissä.
Metsävahti ja aktivistirinki ovat onneksi valmistautuneet hyvin, ja leimikoille johtavat talvitiet käydään läpi useita kertoja viikossa. Menee päiviä, etten pysty ajattelemaan oikein mitään muuta. Mitä pitäisi pakata mukaan, jos hakkuut alkavat ja aktioon tarvitaan vahvistusta? Pakkasta on jatkuvasti 20–30 astetta. Pitäisi ostaa jostain kunnon lämpimät kengät.1
Maaliskuu 2026
Sataa tihkuttaa vettä jo toista viikkoa putkeen, edes yöllä lämpötila ei painu pakkasen puolelle. Roskat ja koirankakat helottavat ojanpenkoilla. Pellot sulavat. Kaikki perinteikkäät kevättalven hiihtotapahtumat on peruttu!
Kaivan taas lapsille kuravaatteita esiin. Ruumiini on vaikea adaptoitua tähän poikkeukselliseen vuodenaikaan. Hankikelien sijaan sulavan maan tuoksuun. Muhevan multainen haju, joka yleensä toukokuussa saa minut oudon kiihkon valtaan… Tuoksu on nyt väärässä ajassa, väärässä paikassa, jotenkin nyrjällään.
Minä huojun huojuvien syklien mukana. Vuodenaikojen kiertoon liittyy syvää perusturvallisuutta, joka murenee äärevöityvien säiden mukana.
Huhtikuu 2026
On huhtikuun lopun kiivas valo, valo kaikkialla. Kevät otti onneksi aikalisän ja sää viileni uudestaan, hiirenkorvat ovat vasta aivan puhkeamaisillaan. Ajattelen paljon aikaa. Se, mihin aikansa käyttää, on iso valinta. Kalleinta mitä meillä on.
Tässä perityssä historian hetkessä, jossa kaikki tuntuu kiihtyvän, on pysähtyminen ja huomion suuntaaminen merkityksellistä. Millaisia hidastamisen ja kohtuullistamisen malleja me voisimmekaan kuvitella? Tehdä todeksi. Tässä työssä rajapinnoilla2 toimiminen on ollut kaikkein merkityksellisintä. Huomio kiinnittyy huokoiseen leikkauspisteeseen, jossa taidelaitos, yliopistot, aktivistit, vanha metsä, vapaa kenttä ja vielä jokin juuri ja juuri käsien ulottuvilla kuijeileva tuntematon kohtaavat.
Juuri tässä me voimme venyttää mahdollisuuksien rajoja. Rakentaa tilaa, joka laajentaa toimijuutta. Kuten Queer-ekologia ehdottaa: me olemme tila, joka ei ole hierarkia. Me olemme tila – monilajinen ja alati muuttuva. Ja me on muutettu historian suuntaa ennenkin. Emmekö olekin?
Miten kulttuuri-ilmastonmuutos sitten toteutuu, jos toteutuu?
Taidetta ei tervaa! -työn pohjalta esittävä taide voidaan nähdä ekologisessa jälleenrakennuksessa ja kulttuuri-ilmastonmuutoksessa yhteiskunnan eri osa-alueita kokoavana voimana, historian ja tulevaisuuksien välisenä linkkinä, yhteyksien ja keskustelun avaajana, sekä luomassa alueelle ja yhteisöille uusia merkityksiä, narratiiveja ja toimintatapoja.
Nyky-yhteiskunnassa tilat, joissa kokoonnumme aidosti yhteen saati pysähdymme kohtaamaan ekokatastrofin ja ilmastonmuutoksen elämäntapaamme läpileikkaavaa luonnetta, ovat aika vähissä. Jos ei taiteen äärellä, niin missä? Erityisen merkittäväksi muodostuvat tilat, joissa voimme harjoitella toimimaan yhdessä ja vahvistaa valmiuttamme kohdata elämäämme väistämättä ravistelevia suuria muutoksia. On selvää, että yhä pahenevia ekokriisejä ei taiteen voimalla ratkaista, mutta ei ehkä ilmankaan.
Tutkijana Taidetta ei tervaa! -hankkeeseen osallistunut Karoliina Lummaa BIOS-tutkimusyksiköstä pohtii, kuinka ekologisen jälleenrakentajan taidot ja toimijuus syntyvät aina suhteissa. Tarvitsemme paikantuneisuutta, kollektiivisuutta ja tavoitteiden asettamista myös puolimatkaan. Ekologisen jälleenrakentajan toimijuus voi olla esimerkiksi haavoittuvien ja tuhoutuvien kanssa pysyttelyä, korjaavien, uudistavien ja itsereflektiivisten eleiden ja tekojen arvostamista, hoivaa, liittolaisuuksien luomista, kokeilua ja fabulaatiota. Kriisiytyvässä maailmassa yhä keskeisemmäksi kasvavat taidot yhteydenpitoon, elämän ja olemisen suhteisuuden ymmärtäminen, kasvatus ja vaaliminen sekä puolesta taistelu. Kenties myös romahduksen jälkeinen muuntautuminen ja rakentaminen.3
Kevätkaudella 2026 Kajaanin kaupunginteatterin alueteatterin ohjelmistossa kiersi Juti Saaren käsikirjoittama, Eeva Rajakankaan ohjaama esitys Tervan tie – onko meillä suunnitelma?, jossa taitettiin matkaa esivanhempien tervatienoilla ja läpi muuttuneen metsäluonnon. Esityksessä sekä menneisyyden tervansoutajia että nykypäivän mopopoikia ja luonnosuojelijoita tarkasteltiin empatialla.
Perinteisen puheteatterin rinnalla esityksessä oli toiminnallinen väliaika. ”Olemme halunneet ravistella sitä, miksi teattereihin on kautta aikain kokoonnuttu. Toivon että esityksestä jää yhteistoiminnan muisto, millaista on, kun ihmiset nopeasti organisoituvat jonkin asian puolesta? Myös kriisitilanteet vaativat, että toimimme yhdessä”, ohjaaja Rajakangas toteaa. Jokaisessa esityksessä on tehty myös konkreettinen teko: lähetetty kirje Suomen tasavallan presidentille Aleksander Stubbille. Kirjeitä presidentin kansliaan lähti kevään 2026 aikana noin neljäkymmentä. Jäämme odottamaan Stubbin vastausta kirjeissä vaadittuihin metsäteeseihin.4
Taidetta ei tervaa! -hankkeeseen osallistunut, keväällä 2026 näyttelijäksi valmistuva Vincent Kinnunen pohti taiteen mahdollisuuksia välittää uusia, jälkifossiilisia narratiiveja ja toisaalta näyttelijän ja aktivistin yhteyttä. Kinnusen mukaan esiintyvällä ihmisellä on paljon tietoa ruumiista ja sen erilaisista tavoista olla ja kokea. Näyttelemistä ja aktivismia yhdistävät ruumiillisuus, esillä oleminen ja muiden puolesta tekemisen eetos. Molemmissa toimitaan vastoin sitä arkiolemista, johon fossiilikapitalistinen järjestelmä ihmisiä ohjaa.
Kinnusen mukaan taiteen välittämät uudet narratiivit ”voivat olla ilmastoaiheisia esityksiä ja tarinoita, jotka ehkä saavat ihmisen toimimaan”. Hän jatkoi: ”kuitenkin olen vielä enemmän kiinnostunut siitä, että voisiko jonkun esiintyjän ehdottama ruumiillinen olemisen tapa itsessään muuttaa katsojaa, kanssakokijaa? Voisiko se muuttaa käsitystä siitä, että minkälainen kansalainen minä olen, ehkä minäkin voisin asettaa kehoni osaksi mielenosoitusta? Ehkä yhteiskunnallisen toimijuuden ajatus omasta itsestä ja omasta kehosta voi muuttua aktiivisemmaksi ja ennen kaikkea vapautua kontrollista. Taide voi pureutua siihen, miten me olemme meidän kehoissamme, miten täällä saa olla ja kokea ja mikä tuntuisi oikealta.”