”Tarinoilla on paljon suurempi merkitys kuin ideologioilla, ja siinä on toivomme”
– Donna Haraway, The companion species manifesto

Kirjoitin muistiin perusperiaatteet siitä, mitä selviytymisstrategia pitäisi sisällään: itsepuolustus, ruoan hankkiminen, suojan rakentaminen. Tajusin, että kaupunkielämäni oli jättänyt minut täysin valmistautumattomaksi mihinkään sellaiseen, johon en löytänyt vastausta Googlesta. Miltä niin sanottu maailmanloppu oikeastaan näyttäisi? Ei ainakaan elokuvien kaltaiselta. Miten valmistautua tulevaisuuteen, jota ei voi edes kuvitella?

Aloitin Timothy Mortonin sanoin ”ekologisen tietomassan” avulla. Keräsin ahdistuneesti faktoja, jotta voisin yrittää varustautua tulevan tuhomme yksityiskohtiin. Tuskin yllättää, ettei tämä tehnyt oloani yhtään valmiimmaksi. Itse asiassa tunsin lamaannusta haasteen ylivoimaisuuden edessä: miten saada kaikki pysähtymään – nousevat lämpötilat ja merenpinnat, kuivuudet ja tulvat, katoavat saaret ja jätesaaret, kriittinen vyöhyke – selvästi lähestyvä ekosysteemin romahdus, ekologinen kriisi, biosfäärin eroosio, planeetan hätätila.

Halusin, että selviytymisen ajatteleminen ratkaisisi ekologisen katastrofin ongelman. Mutta kuten Mike Hulmen teos Climate Change osoittaa, ekokatastrofi ei ole ongelma, jonka voimme ratkaista. Se on ahdinko. Ilmastotuho on tilanne, jossa olemme, eikä mikään asiantuntija, teknologia tai liioin diplomatia voi pelastaa meitä siitä. Jos emme voi korjata tilannetta, meidän on sopeuduttava siihen.

Tämän ajatusleikin, apokalyptisen ajattelun ansiosta aloin koota ”Realistista opasta ilmastotuhosta selviytymiseen”.

Aloitin konkreettisilla strategioilla: feministinen itsepuolustuskurssi, jälkikapitalistisen hoivan käsitteiden tutkiminen, itse kyhättyjen suojien rakentaminen. Samalla opas kehittyi tutkimaan vaihtoehtoa lamauttavalle pelolle – se kehittyi toiminnaksi. Tämä toiminta ei kuitenkaan ole niinkään selviytymisen tae kuin selviytymisen käytäntö. Se on ensi sijassa tapa kertoa selviytymistarinoita: kuinka ihmiset ovat raivanneet tiensä kriisien läpi muissa olosuhteissa. Jos ”ekologinen tietomassa” ei voi pelastaa meitä, tarinat saattaisivat.

Selviytymisen epistemologia tarkoittaa siis tietoa, joka on muodostunut käytännön, muistin ja muuttoliikkeen välittämänä, ei kirjallisten lähteiden kautta. Selviytymisen tieto ei pohjaudu vain aineelliseen ajatteluun, vaan se liittyy keskeisesti suhteissa ja yhteydessä oloon. Koin samaten tärkeäksi, että opas kehystää ylisukupolviset tietojärjestelmät keinona selviytyä ekologisesta romahduksesta.

Oppaan tavoite on ottaa niin kutsuttu varautuminen (engl. prepping) takaisin äärioikeistolaisten miesten todellisuudesta. Siinä missä vallitsevat tietämisen muodot, eli niin kutsutut modernit ja länsimaiset perinteet, usein perustuvat edistysuskoa arvostaviin poissulkeviin hierarkioihin ja jouduttavat ekologista tuhoa, selviytymisen epistemologiat pyrkivät oppimaan marginaaleista.

Mustarinda-residenssini aikana opin, että vanhoissa metsissä ravinteet kertyvät reuna-alueille. Niinpä käännyin reunoille, erilaisiin välitiloihin ja yhteiskunnan marginaaleihin etsimään tarinoita siitä, miten selviytyä sen romahduksesta. Tämä johti minut omaan perintööni: romanikulttuuriin, joka on kohdannut marginalisointia, vainoa, orjuutta ja jopa kuolemanleirejä vuosisatojen ajan mutta selvinnyt sitkeästi ja ylpeästi hengissä.

Kiinnostuin erityisesti perinteisen luonnonlääketieteen käytöstä brittiläisessä romaniväestössä. Ymmärrän sen paitsi parantamisena myös vastarinnan muotona. Romaniväestö on jätetty paljolti länsimaisen lääketieteen perustana olevien lääketieteellis-uskonnollisten järjestelmien ulkopuolelle, minkä seurauksena heidän on pitkään täytynyt olla omavaraisia. Tämä syrjäyttäminen on osaltaan mahdollistanut yrttilääketieteen ja kansanmusiikin perinteiden säilymisen, vaikka valtavirtayhteiskunta on pyrkinyt ne hävittämään.

Romanien osallistuminen julkisiin terveydenhuoltojärjestelmiin on Euroopassa usein johtanut valtion väkivaltaan: on tapahtunut pakkosterilisointia, laitoksiin väärin perustein sulkemista sekä natsien eugeniikkateorioiden testiryhmäksi joutumista. Valtavirtaa kohtaan koetusta epäluottamuksesta ja vastarinnasta tulee näin selviytymiskeino: vastarinta ja selviytyminen kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Tämä parantamisen perinne tieto välittyy usein käytännön, tarinoiden ja yhteisöjen kautta, ei niinkään kirjoitetun tekstin avulla. Se elää ekstraktivismin (eli luonnonvarojen riistämisen) logiikan ulkopuolella. 

Perinteisinä kulkijoina romanit tarjoavat myös näkökulman, jonka avulla voi ymmärtää muuttoliikettä, sopeutumista ja kestävyyttä ekologisen romahduksen keskellä. Muuttoliikkeestä on kiihtyvällä tahdilla tulossa yhteinen asiaintilamme: yhä useammalle meistä tuottaa ahdinkoa pakotettu siirtyminen, elinympäristön menetys tai kotimaan poliittisten järjestelmien pakottama sisäinen muutto. Sään ja ilmaston vaeltelu on jo universaali kokemus, joka johtaa meidän kaikkien olemassaolon jatkuvaan muutostilaan, enemmän tai vähemmän vakavasti koettuun. Kriisi vaikuttaa suhteettomasti niihin, jotka eivät ole koskaan hyötyneet epävakautta aiheuttaneista teollisista järjestelmistä.

Romanit osoittavat, kuinka ihmiset voivat selviytyä ja jopa kukoistaa sellaisen järjestelmän reunamilla, jota ei ole heitä varten rakennettu. He osoittavat, kuinka emme sittenkään tarvitse kansallisvaltion ”suojelua”, sekä sen, että tuo suojelu on aina ollut tarkoitettu vain valituille kansanosille.

Bruno Latour kirjoittaa, että meidän ”länsimaailmamme” on riippuvainen kaikkien muiden maailmojen, kaikkien marginaalien, kaikkien vaihtoehtojen tuhoamisesta. ”Länsimaita” leimaa kiihtyvä globalisaatio ja vaihtoehdoton tarina edistyksestä. Vasta nyt, kun myöhäiskapitalismin kriisi, ilmastonmuutos ja poliittinen epävakaus alkavat horjuttaa tuntemaamme perustaa, viesti on äkkiä selvä. On olemassa muita ja tätä parempia tapoja elää. Ihmiset, joiden maailmat meidän maailmamme on tuhonnut, olivat ehkä koko ajan oikeassa.

Tämä postkolonialistinen oivallus tulee silti liian myöhään: maailma, jolta ja josta nyt haluamme oppia, on jo suurelta osin tuhoutunut. Brasilialainen alkuperäiskansojen tutkija Ailton Krenak toteaa, että olemme lajina irtautuneet maapallosta elävänä organismina niin pahoin, että planetaarisen mittakaavan kestävä kehitys ei ole enää mahdollista. Jopa käsityksemme rinnakkaiselosta on kolonialisoitu. 

Tämä palauttaa minut ajattelemaan tarinan voimaa selviytymiskeinona. Ajatukseni palaavat olemassaolomme moninaisuuteen osana kokonaisvaltaista ekosysteemiä. Vaikka on täysin mahdollista, että sille aiheutetut vahingot ovat jo peruuttamattomia.

Emme voi palata ajassa taaksepäin esiteolliseen, esikolonialistiseen maailmaan. En liioin halua ihannoida historiaa, joka maalaa utopistisia näkymiä kadonneesta menneisyydestä. Meillä on kuitenkin kyky kuunnella ja tunnistaa vaihtoehtoisia kertomuksia. Kyky nähdä metsän reunat olennaisena osana kokonaisuutta. Kuten Mike Hulme kirjoittaa: ”Hankalat tilanteet tarvitsevat tarinoita. Tulkitsevia tarinoita – joita jotkut saattavat kutsua ohjaaviksi myyteiksi.”

Oppaani ei siis neuvojen tai taitojen luettelo. Se on pikemminkin jatkuvasti kehittyvä käytäntö – aivan kuten selviytyminen itsessään. Sen ja minun on sopeuduttava haasteisiin, jotka tulevaisuudessa kohtaamme. Meidän täytyy oppia elämään uusissa tarinoissa, niiden sekavan vyyhdin sisässä.

Olen tullut siihen tulokseen, että selviytyminen tarkoittaa tulevaisuuden rakentamista kadonneen maailman reunamilla. Ja kun saavumme sinne, huomaamme, että siellä on jo toisia.