
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
M. A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä. Muistelmat I. 496 s. Docendo 2020.
Juoneen johdattaakseen M. A. Numminen avittaa lukijaansa muistuttamalla tilanteesta, johon hän joutui 1960-luvun Helsingissä. Vaikka Suomi vinhaa kyytiä uudenaikaistui, ikiaikaiset agraaris-uskonnolliset piirteet vielä piiloisesti kuristivat kulttuuria. ”Kun tällaiseen ympäristöön tuotiin täysin erilaista ajattelua edustavia elementtejä, oli selvää, että tapahtui välttämätön yhteentörmäys”, M. A. sanailee. Musiikkisosiologina hän on selvästi perillä W. F. Ogburnin kulttuurisen viivästymisen teoriasta, jossa tekniikan kehitys juoksee vinhaan mutta kulttuurin uskomukset ryömivät etanana perässä.
M. A. oppi Ogburninsa kantapään kautta. Kun hän Nuoren Voiman Liiton 50-vuotisjuhlassa lauloi Schubertin liedejä, NVL:n kunniajäsen, säveltäjä Martti Turunen hakkasi nyrkkiä pöytään huutaen: ”Paska! Paska! Paska!” Arvatenkaan herrasmiehemme ei anaalis-sadistisella ulostulollaan tarkoittanut Schubertia?
Kuitenkin Mauri Anteron taiteellisten tempausten vaikutus vaihteli yleisön sivistystason sofistikoituneisuuden mukaan. Kun hän 1972 esitelmöi Wienissä musiikkisosiologien kongressissa suomalaisesta tangosta ja luikautti Schubertia kuivan tieteen lomaan, ”paska”-huutoja ei kuulunut.
Kekseliäs aluevaltaus kansantaiteilijalta oli Ludwig Wittgensteinin kulttiteoksen Tractatus Logico-Philosophicus valikoitujen fragmenttien säveltäminen. M. A. osallistui kansainväliseen filosofitapaamiseen Tukholmassa ja esitti Tractatus-sarjan parhaita paloja ajattelun ammattilaisille. Nyt somerolaisen maalaispojan yleisö ymmärsi yskän, kiitosta ja suitsutusta seurasi.
Nummisen Wittgenstein-pähkäilyjä lukiessa huomaa miehen olevan tukevasti kärryillä itävaltalaisneron viisasteluista. Olisiko atonaalisuus ok wittgensteiniläistä totuusfunktiota esitettäessä, vai parempiko moderni klassinen? Ei ainakaan jenkan tahti, joka soi kansaan menevästi Nummisen armeijan Sisäpalvelusohjesääntökirjan 381. momenttiin säveltämässä ”Jenkassa Hevosen puhdistamisesta”.
Monien tieteenalojen älykkönä M. A. perehtyi stadin slangiin. Hänen nauhoituksensa Helsingin ”murteen” osaajilta ovat 2000-luvulla nousseet tutkijoiden aarreaitaksi. Kekkosen kampittaja Kauko Kare vertasi Nummista Elias Lönnrotiin pamfletissaan Tähän on tultu (1967), mutta poisti kehut seuraavasta painoksesta havaittuaan miehen punertavan poliittisesti. Toisen kerran Numminen rinnastettiin Kalevalan isään, kun hän julkaisi teoksen Baarien mies, johon oli kirjannut kokemaansa ja näkemäänsä Suomen keskiolutkuppiloista.
Taiteilijana M. A. riensi skandaalista toiseen, ja Yleisradion kökkötraktori talikoi urakalla hänen laulelmiaan esityskieltoon. Jopa saksaksi esitetyt Schubertin neljä kvartettia, varmuuden vuoksi. Jo vuoden 1966 Jyväskylän kulttuuripäivillä iski sensaatio ja sensuuri perässä, kun Numminen veisasi säveltämänsä bluesin Sukupuolielämän tietokirjasta. Edes otteita Suomen lakipykälistä ei saanut laulaen esittää.
Trubaduuri kyydittiin poliisikuulusteluun. Tilanne oli kafkamainen, naurettavakin. Numminen kysyi kuulustelijoiltaan: ”Onko teidän mielestänne tekstit, joita kuka tahansa saattaa lukea vaikkapa kirjastossa, rivoja, kun ne lauletaan?”
Kiistatta M. A. lukeutuu suomalaisen avantgarden ja undergroudin merkittäviin merkkihenkilöihin. Hän toimi hedelmällisessä kimpassa esimerkiksi tunnettujen U-runoilijoiden Markku Innon ja Jarkko Laineen kanssa. Kaiken kaikkiaan Numminen näyttää tulleen hyvin juttuun monen sorttisten sukankuluttajien kanssa yliopiston professoreista baarien miehiin ja tangosäveltäjä Unto Monosesta runoilija Pentti Saarikoskeen. Hyvä viinapää ja lehmän hermot ovat auttaneet asiaa.
Esiintyvänä taiteilijana M. A. on moniosaaja ja kulttuurin kuluttajana syväoppinut sekakäyttäjä, jonka mielikirjailijoihin kuuluvat Kafka ja Beckett. Jos Mauri Antero Nummisen patsas seisoisi jossain, sen jalustaan voisi yön pimeydessä hiipiä kiinnittämään patsaan itsensä kirjoittaman runolaatan: ”Jos jäsennämme lauseen ’Mikä on?’ / huomaamme että subjekti / on kysymyksen vastaus.” Runo liippaa hienostuneesti läheltä Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen lauseen ymmärtämisen problematiikkaa, jota muistelijamme on ansiokkaasti pohtinut filosofian erikoisjulkaisuissa.
Numminen lienee Suomen sivistyneimpiä taiteilijoita koskaan. Hänen ei-ymmärtäjiltään on jäänyt lukematta paitsi Wittgenstein niin myös G. W. F. Hegelin Taidefilosofia. Johdatus estetiikan luentoihin (1835–1838), jossa Hegel sanoo taideteoksen olevan ”kysymys, puhuttelu, jonka on määrä synnyttää vastakaikua”. Se on ”kutsu muille mielille ja hengille”.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.