Oulun teatteri: Varjoja paratiisissa. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 2.3.2024.
Alkuperäiselokuva Aki Kaurismäki, ohjaus ja sovitus Jarno Kuosa, lavastus- ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, äänisuunnittelu Antti Lindholm, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho, musiikkinumeroiden sovitukset ja harjoittaminen Kristian Heberg, koreografia Jarno Kuosa ja työryhmä.
Rooleissa: Henri Tuominen, Asta Sveholm, Henri Halkola, Tuula Väänänen, Elina Korhonen, Annina Rokka, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Pentti Korhonen, Timo Pesonen, Samu Eilola.
Aki Kaurismäen elokuvan siirtäminen teatterilavalle tuntuu jo lähtökohdaltaan epäilyttävältä idealta. Etenkin, kun kyseessä on niin ikimuistoinen teos kuin Työläistrilogian aloittanut Varjoja paratiisissa. Kuinka näyttämölle voi tuoda otosten rakastetun eleettömyyden? Kuka voi tavoittaa nuoren Matti Pellonpään ja Kati Outisen karisman?
Jarno Kuosalla on oma vastauksensa. Ennen Oulun teatterin sovitusta hän ohjasi viime vuonna Porin teatteriin Tulitikkutehtaan tytön. En ole teosta valitettavasti nähnyt, mutta perusratkaisu kuulostaa samalta.
Nimittäin: muutetaan hiljaisuus puheeksi ja tanssiksi.
Ja katsoja on aivan myyty.
Kertomuksessahan on kyse roskakuski Nikanderin ja kaupan kassalla työskentelevän Ilonan suloisen hapuilevasta rakkaustarinasta. Henri Tuominen on Oulun Nikanderina karismaattinen, vaatimaton jokamies, joka valistaa itseään työväenopistossa. Arasti hän haaveilee pienestä noususta yhteiskunnan portailla, ja tietenkin rakkaudesta.
Ilonana nähdään Asta Sveholm. Hahmo ottaa enemmän etäisyyttä Kati Outisen elokuvarooliin: siinä missä Outinen oli arvoituksellisen melankolinen, Sveholmilla on jalat tukevammin maassa. Hänessä on suorastaan kärttyisää kipakkuutta, mikä sopiikin Ilonalle, joka hetken mielijohteesta syyllistyy varkauteen tai ohareihin.
Juonta kuljettaa monen näyttelijän kertoja- ja sivuhenkilökatras, joka vikkelästi vaihtaa puheenvuoroa ja vyöryttää katsojalle aivan kaiken mahdollisen infon kustakin kohtauksesta. Missä olemme, mitä kuuluu taustamusiikkina, mitä kuvataiteellisia viittauksia voimme huomata, mitä sankarimme eväspaketista löytyy? Huh!
Kaurismäen alkuperäinen, kuoliaaksinaurattajan pokerinaamalla esitetty dialogi ei kuitenkaan huku sanatulvaan. Lärvit ruttuun ja small potatoes.
Juoneltaan elokuva oli vielä varsin monipolvinen verrattuna Kaurismäen myöhempiin teoksiin. Kun materiaalia riittää, kertomus laajenee luontevasti kestoltaan miltei kaksi kertaa pidemmäksi näytelmäksi. Hieman joissakin kohtauksissa tehdään tikusta asiaa, mutta vitsi kantaa silti kautta linjan.
Antti Lindholmin musiikkivalinnat täydentävät elokuvan tuttua ääniraitaa ja luovat pohjan energisille koreografioille: humalaiselle twistille, dramaattiselle flamencolle tai myymälän arkiselle marssille. Jukka Kyllösen lavastus- ja valosuunnittelu on yhtaikaa pelkistetty ja näyttävä. Elokuvan alusta tutut peltiseinät liikkuvat ripeästi ja toimivat estradina paratiisin varjoille. Eleettömät lavat rullailevat autoina tai ravintolan parketteina. Valot muuttuvat ankeista loisteputkista iltarientojen värisykkeeksi ja säihkyviksi diskopalloiksi, valtavat jätesäkit putoilevat katosta.
Ja tupakkaa palaa niin kovasti, että yksittäiset teatterisavukkeet eivät riittäisi mihinkään.
Herkeämätön savun suitsuttaminen on kuin näytelmän ylitsepursuava ote muutenkin: ensin katsoja hymähtää, sitten alkaa nauraa itsevarmalle toistolle, lopulta odottaa aina seuraavaa kohtausta eikä soisi riennon päättyvän lainkaan.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
