Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Kaurismäki-dramatisointi tulvii puhetta — mainiota!
Oulun teatteri: Varjoja paratiisissa. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 2.3.2024.
Alkuperäiselokuva Aki Kaurismäki, ohjaus ja sovitus Jarno Kuosa, lavastus- ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, äänisuunnittelu Antti Lindholm, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho, musiikkinumeroiden sovitukset ja harjoittaminen Kristian Heberg, koreografia Jarno Kuosa ja työryhmä.
Rooleissa: Henri Tuominen, Asta Sveholm, Henri Halkola, Tuula Väänänen, Elina Korhonen, Annina Rokka, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Pentti Korhonen, Timo Pesonen, Samu Eilola.
Aki Kaurismäen elokuvan siirtäminen teatterilavalle tuntuu jo lähtökohdaltaan epäilyttävältä idealta. Etenkin, kun kyseessä on niin ikimuistoinen teos kuin Työläistrilogian aloittanut Varjoja paratiisissa. Kuinka näyttämölle voi tuoda otosten rakastetun eleettömyyden? Kuka voi tavoittaa nuoren Matti Pellonpään ja Kati Outisen karisman?
Jarno Kuosalla on oma vastauksensa. Ennen Oulun teatterin sovitusta hän ohjasi viime vuonna Porin teatteriin Tulitikkutehtaan tytön. En ole teosta valitettavasti nähnyt, mutta perusratkaisu kuulostaa samalta.
Nimittäin: muutetaan hiljaisuus puheeksi ja tanssiksi.
Ja katsoja on aivan myyty.
Kertomuksessahan on kyse roskakuski Nikanderin ja kaupan kassalla työskentelevän Ilonan suloisen hapuilevasta rakkaustarinasta. Henri Tuominen on Oulun Nikanderina karismaattinen, vaatimaton jokamies, joka valistaa itseään työväenopistossa. Arasti hän haaveilee pienestä noususta yhteiskunnan portailla, ja tietenkin rakkaudesta.
Ilonana nähdään Asta Sveholm. Hahmo ottaa enemmän etäisyyttä Kati Outisen elokuvarooliin: siinä missä Outinen oli arvoituksellisen melankolinen, Sveholmilla on jalat tukevammin maassa. Hänessä on suorastaan kärttyisää kipakkuutta, mikä sopiikin Ilonalle, joka hetken mielijohteesta syyllistyy varkauteen tai ohareihin.
Juonta kuljettaa monen näyttelijän kertoja- ja sivuhenkilökatras, joka vikkelästi vaihtaa puheenvuoroa ja vyöryttää katsojalle aivan kaiken mahdollisen infon kustakin kohtauksesta. Missä olemme, mitä kuuluu taustamusiikkina, mitä kuvataiteellisia viittauksia voimme huomata, mitä sankarimme eväspaketista löytyy? Huh!
Kaurismäen alkuperäinen, kuoliaaksinaurattajan pokerinaamalla esitetty dialogi ei kuitenkaan huku sanatulvaan. Lärvit ruttuun ja small potatoes.
Juoneltaan elokuva oli vielä varsin monipolvinen verrattuna Kaurismäen myöhempiin teoksiin. Kun materiaalia riittää, kertomus laajenee luontevasti kestoltaan miltei kaksi kertaa pidemmäksi näytelmäksi. Hieman joissakin kohtauksissa tehdään tikusta asiaa, mutta vitsi kantaa silti kautta linjan.
Antti Lindholmin musiikkivalinnat täydentävät elokuvan tuttua ääniraitaa ja luovat pohjan energisille koreografioille: humalaiselle twistille, dramaattiselle flamencolle tai myymälän arkiselle marssille. Jukka Kyllösen lavastus- ja valosuunnittelu on yhtaikaa pelkistetty ja näyttävä. Elokuvan alusta tutut peltiseinät liikkuvat ripeästi ja toimivat estradina paratiisin varjoille. Eleettömät lavat rullailevat autoina tai ravintolan parketteina. Valot muuttuvat ankeista loisteputkista iltarientojen värisykkeeksi ja säihkyviksi diskopalloiksi, valtavat jätesäkit putoilevat katosta.
Ja tupakkaa palaa niin kovasti, että yksittäiset teatterisavukkeet eivät riittäisi mihinkään.
Herkeämätön savun suitsuttaminen on kuin näytelmän ylitsepursuava ote muutenkin: ensin katsoja hymähtää, sitten alkaa nauraa itsevarmalle toistolle, lopulta odottaa aina seuraavaa kohtausta eikä soisi riennon päättyvän lainkaan.
Maisemia saamelaisen nykytaiteen rinteiltä
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
European Capital of Culture: Next Stop – Elections
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferian yhteisöllinen syli on avara, innostava ja lämmin
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
Yhteinen hyvä
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Mitä kulttuuripääkaupungistani halutaan kertoa ulkomaalaisille
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Keikalta keikalle, riimistä joikuun, livđestä leu’ddiin
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Kulttuurivuoden 40 ensimmäistä päivää
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Kyllä luonto puuhun ajaa
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin palkitun Rúnar Rúnarssonin vaikuttavaa taidetta
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
Unelmat ja painajaiset kohtaavat tulevaisuuden Oulussa
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Eurooppatie 75 Välimereltä Jäämerelle
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Kannessa: Ducica
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
Tasapainottelua
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
Isäsarjan loppu
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
Romaanidebyytti luo identiteetin asetukset ja alustat uudesti
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
Metsäntutkimuksen usva ja hähmä
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
Syntipukkitalous: Omelasista nykyajan politiikkaan
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
Salmenperä tutkiskelee jälleen ihmisyyttä
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.