Making Movies: Laupias taksikuski (The Good Driver). 100 min. K12. Ensi-ilta 17.2.2023.
Ohjaus Tonislav Hristov, käsikirjoitus Kaarle Aho, Tonislav Hristov ja Konstantin Bojanov, kuvaus Orlin Ruevski, lavasstussuunnittelu Severina Stoyanova, pukusuunnittelu Eka Bichinashvili, leikkaus Mervi Junkkonen, äänisuunnittelu Gustaf Berger, musiikki Lisa Nordström.
Rooleissa Malin Krastev, Gerasim Georgiev, Slava Doycheva, Amos Brotherus, Alma Pöysti.
Yhteistuotanto Cinecic Film, Soul Food.
Ivan (Malin Krastev) ajaa taksia Bulgarian Sunny Beachilla ja haaveilee pääsystä takaisin Suomeen perheensä luo. Leijonalauluja humalassa hoilaavat suomalaisturistit eivät noteeraa kuskinsa kaipuuta ja jättävät taksin takapenkille haisevan muiston kohtaamisesta. Perhekään ei taida kaivata Ivania takaisin. Pikkuhiljaa paljastuu, ettei ero ole tapahtunut sovussa ja lapsikin on jo täysi-ikäinen.
Laupias taksikuski on Tonislav Hristovin (s. 1978) ensimmäinen pitkä draamaelokuva. Aikaisemmin hänet on tunnettu dokumenttielokuvista, joista monissa on myöskin ollut bulgarialainen ulottuvuus. Sinkkuelämän säännöt (2011), Love & Engineering – Rakkauden insinöörit (2014), Hyvä postimies (2016) ja Veeran maaginen elämä (2019) ovat luoneet pohjan Hristovin taidoille ohjaajana. Uutuus on näistä useiden tavoin bulgarialais-suomalainen yhteistuotanto.
Haave Suomeen paluusta ohjaa Ivanin toimia. Silti hän ei halua ajautua kotikylässä tai Sunny Beachilla vallitsevan korruption tai löysän moraalin maailmaan. Ivanin rehellisyys kuitenkin osoittautuu turhaksi, ja hän joutuu Turkin rajan läheisyydessä olevaan kotikyläänsä salakuljettamaan syyrialaispakolaisia. Tätä työtä vältelläkseen hän alkujaan oli turistien kuskiksi lähtenyt.
Kotikylän maisemat muistuttavat suuresti Hyvässä postimiehessä tutuiksi tulleita näkymiä. Dokumentin ja fiktion päähenkilöillä on sama etunimi. Taisipa joku dokumentin henkilöistä olla sivuroolissa näytelmäelokuvassa. Dokumentissa keskeisessä asemassa olivat syyrialaispakolaiset, koska eräs paikallinen mies halusi herättää tyhjentyneen, kuolemassa olevan maalaiskylän eloon antamalla pakolaisille mahdollisuuden jäädä.
Elokuva sijoittuu suurimmaksi osaksi Bulgariaan. Suomessa ja Helsingissä käydään lyhyesti, mutta tarinan kannalta reissu on merkittävä. Entinen puoliso (Alma Pöysti) ja poika (Amos Brotherus) elävät molemmat jo omia elämiään. Isän ja puolison tärkeisiin rooleihin mahdollisuus on jossakin muualla.
Hristov kuljettaa tarinaa hitaasti eikä alleviivaa käännekohtia. Päähenkilön kasvutarina, varsinkin kun kyse on aikuisesta miehestä, ei olisi harppomalla ja nopeilla käänteillä uskottava. Elokuvasta jää lempeä ja elämään uskova mieli.
Haastatteluissa Hristov on kertonut, että Laupias taksikuski ei ole saanut häntä vaihtamaan lajityyppiä pysyvästi. Seuraava elokuva on dokumentti, työnimeltään Viimeinen rantaleijona, joka on myös kuvattu Sunny Beachilla.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
