
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Kajaanin kaupunginteatteri: Näin sopii unohtaa.
Ensi-ilta Seminaarin näyttämöllä 26.2.2021.
Runot Eeva-Liisa Manner, ohjaus Helka-Maria Kinnunen.
Näyttämöllä Antti Hovilainen, Maija Pihlajaoja, Teija töyry, Juho Hannikainen (kapellimestari, kosketinsoittimet, kellopeli, puhaltimet ja mandoliini) ja Sinikka Isoniemi (muusikko, viola da gamba).
Musiikki Anna-Mari Kähärä ja Juho Hannikainen, valosuunnittelu Henri Pyy, äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi, lavastus- ja pukusuunnittelu Tiina Siltala, kampaukset ja maskeeraus Kati Seppänen, videotraileri ja käsiohjelman kuva Topi Lindh.
Mikä ilta! Mikä keventävä hetki keskellä yhä pahenevia koronauutisia!
Helka-Maria Kinnusen ohjaama, sävelin ja sanoin soiva esitys Näin sopii unohtaa Eeva-Liisa Mannerin runoista on kuin tehty tähän aikaan, tähän koronan runtelemaan, Runoviikonkin syöneeseen eristyksen aikaan. Kun Manner kirjoittaa, kuinka näin sopii unohtaa, hän puhuu tuskasta ja monesta muusta unohtamisen arvoisesta, ja kun Kajaanin kaupunginteatteri sanoo samaa kahdellekymmenelle onnelliselle ensi-ilta-ihmiselle, vuosikymmenet siitä välistä on pyyhitty pois.
Me olemme kuitenkin matkalla kohti kevättä, kohti tuttua järveä, josta hirven kuvajainen katsoo aiheuttajaansa kuin hullua, jossa puut heräävät, ja pilvet. Me voitamme, sillä maailma on lopultakin hyvä ja kaunis, vaikka Näin sopii unohtaa kertoo meille myös muusta.
Manner on Kinnuselle erityisen läheinen runoilija. Tätä ennen hän on ohjannut Manneria radioon, joten kun Kajaanissa alettiin pohtia, miten juhlistaa Mannerin satavuotisjuhlaa, oli selvä, että esittämällä tämän tekstejä. Alussa puheissa pyörivät jotkut Mannerin näytelmät, mutta sitten valot tähänkin esitykseen suunnitellut Henri Pyy ratkaisi asian erinomaisella tavalla: kun kerran kyse on runoilijasta, tehdään sitten runoja. Ja niitä tehtiin, mutta koska Mannerin runot ovat itsessään kuin musiikkia, oli selvää, että osa runoista esitettäisiin Anna-Mari Kähärän ja Juho Hannikaisen säveltäminä lauluina.
Laulut olivat siksikin mainio valinta, ettei kukaan lavalle nousevista näyttelijöistä, Antti Hovilainen, Maija Pihlajaoja tai Teija Töyry, ole tavattoman kokenut runojen tulkitsija. Sävel antaa runoon uutta sisältöä ja tarkkuutta, alleviivaa, korostaa ja tehostaa, pienentää, suurentaa ja työntyy suoraan kuulijan sydämeen.
Esityksen runot ovat peräisin teoksesta Kirkas, hämärä, kirkas: Kootut runot (Tammi, 1999). Ehkäpä juuri siksi suurin yllätys oli se, miten tunnin matka Mannerin maailmaan taikoi eteen myös runoilijan elämänkaaren lapsuudesta ja sen peloista ja unelmista ja veijarienosta aikuisuuteen ja sen toivoon ja pettymyksiin. Erityisen kiinnostavaksi kokonaisuuden tekee se, että siinä, missä Suomen ensimmäistä modernistia kiitetään huikaisevista luontosuhdetta kuvaavista runoista, kuten käsiohjelmassakin korostetaan, esille nouseekin valloittava sanoilla leikkijä, joka osaa kuvata niin lähijärvensä vuodenajat kuin heittäytyä kamalien ja niin vietävän riehakkaiden ja kaiken nähneiden kissojen vietäväksi.
Ihastuttavasti laulavan Maija Pihlajaojan tulkittaviksi tulevat Mannerin luontokokemukset, kun Töyry puolestaan pääsee revittelemään maailmaa aikuisen kissanaisen silmin nähtynä. Hovilainen viisikymmentäluvun veryttelypuvun takissaan tukee Pihlajaojaa ja Töyryä tukevasti säestäen.
Manner-iltaan mahtuu paljon musiikkia. Anna-Mari Kähärä on ehtinyt levyttääkin säveltämiään Mannerin runoja, joista tässä esityksessä on mukana puolenkymmentä; mutta se, miten Juho Hannikainen pääsee esittelemään omia muusikontaitojaan, on lievästi sanottuna vakuuttavaa. Hannikaisen sopraanosaksofi soi juuri niin kuin sen pitää runolauluissa soidakin, ja miehen oma sävellys ”Kissa katsoi keskiyöllä” nousee pyykkilauta- ja lusikkakomppeineen ja viola da gambaa muissa biiseissä soittavan Sinikka Isoniemen bassokitaran voimin sellaiseen menoon, että oksat pois. Jo se, miten Töyry ryömii lavan alta lavalle laulamaan kertoo kaiken kissoista. Aita, jonka päälle nousta, puuttuu, mutta sitä ei nyt tarvita.
Jos jostakin, niin esitys kertoo siitä, miten syvästi esityksen tekijät, etenkin sen näyttelijäkolmikko, on Manneriin paneutunut. Tiina Siltalan lavastus on juuri sopivan viitteellinen, ja näyttelijöiden käsissään pyörittämät peilinpalat kertovat siitä, miten vaikeaa on yhdistää oma polku toisten polkuihin, mutta myös siitä, miten merkillinen ja kaunis kuva syntyy, kun valonsäteet kulkevat ihmisestä toiseen.
Me täällä Kainuussa olemme siinä onnellisessa tilanteessa, että teatteri pystyy jatkamaan esityksiään kahdellekymmenelle katsojalle. Manner-illan lipuista kannattaa ehdottomasti kilpailla.
Tarkista esitysajat Kajaanin kaupunginteatterin esityskalenterista >>
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.