Citizen Jane Productions: Tytöt tytöt tytöt. 101 min. Ensi-ilta 14.4.2022. K12.
Ohjaus Aili Haapasalo, käsikirjoitus Ilona Ahti & Daniela Hakulinen, kuvaus Jarmo Kiuru, leikkaus Samu Heikkilä.
Päärooleissa Aamu Milonoff, Eleonoora Kauhanen, Linnea Leino.
Alli Haapasalon ohjaama Tytöt tytöt tytöt kertoo kolmesta nuoresta, noin kahtakymmentä ikävuotta lähestyvästä naisesta. Kolmelle perättäiselle eri perjantaille asettuva episodielokuva esittelee katsojalleen nuorten naisten kipuilua aikuisuuden kynnyksellä. Elokuva on perussävyltään toiveikas ja humaani. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään.
Päähenkilöt Rönkkö (Eleonoora Kauhanen), Emma (Linnea Leino) sekä Mimmi (Aamu Milonoff) elävät huoletonta elämänvaihetta. Välillä pitää haaskata aikaansa smoothie-baarien asiakaspalvelijana, välillä täytyy pohtia urheilu-uran mielekkyyttä ja ylipäätään elämisen tarkoitusta. Parisuhde ehkä kiinnostaisi, mutta irtoseksikin kelpaa. Käty-bileet eli kämppä-tyhjänä-kännäilyt tarjoavat ylelliset puitteet niin vilkkaalle sosiaaliselle elämälle kuin haparoiville yhden illan suhteillekin.
Elokuvan dialogit ovat runsaita, kohtaukset ovat ajallisesti pitkiä ja juonellisesti hyvin rakennettuja. Kielellisyys sujahtaa notkeasti suomen kautta finglishiin, satunnaisesti jopa Linnea Leinon soljuvasti tiuskimaan ranskaan. Nuorisokieli ei särähdä korvaan, eikä sitä ole väkisellä yritettykään ympätä tekstiin. Prosodialtaan dialogivetoisuus ihastuttaa: sanat sopivat näyttelijöiden elekieleen, elokuvan rytmiin ja kohtauksiin; vaivaton näyttelijätyö toimii.
Päänäyttelijäkolmikko on valkokankaalla päärooleissaan ensikertalaisia. Näyttelijätyöskentely on kiitettävää, mukavan intiimiä ja huolittelemattoman oloista. Erityisesti Eleonoora Kauhasen esittämä Rönkkö jää ilmeikkyydellään mieleen. Ystävyyden läheisyys ja pienet silmävinkkeet ovat läsnä kohtauksissa Aamu Milonoffin kanssa, mutta etenkin Kauhasen tapa näytellä kiusaantuneisuutta pienieleisesti on suorastaan mestarillista.
Elokuva ei alleviivaa tai toitota. Seksuaalivähemmistöjen kuvaus on luontevaa, aseksuaalisuus käsitellään osana ihmiskirjon seksuaalisuutta diskreetisti. Elokuvan käsikirjoittaneilta Daniel Hakuliselta ja Ilona Ahdilta sekä ohjaajaja Haapasalolta luonnistuu nuorisomaailman jäsentäminen. Vaikka neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin oleva kolmikko onkin myöhäisteini-iän kriiseilystä jo erkaantunut, heidän luomansa humaani ja ymmärtäväinen kokonaisuus kantaa.
Elokuvan levitysyhtiön kuvausteksti asettelee asian näin: ”Elämän suunta ei ole aina selvillä, mutta maailma on avoin.” Elokuva antaa sankareistaan positiivisen, huolettoman maailmankuvan. Varsinaisiin kliseisiin elokuva ei syyllisty, koska se verkkaisista kohtauksistaan huolimatta etenee rivakasti juuri mukavan pulpahtelevan dialoginsa avulla.
Jarmo Kiurun kameratyöskentelystä on nostettava esille kummallinen seikka: Kiurun runsaahko käsivaran käyttö yhdistettynä nykyään harvinaiseen 4:3-kuvasuhteeseen tekee etenkin jäätanssikohtauksista ja intiimeistä kanssakäymishetkistä kauniita ja paikoin vanhakantaisia, jopa nostalgisia. (Tämä kuvaputkitelevisioista tuttu kuvasuhde on muuten myös iPhonen nykyinen kuvakoko.) Valkokankaalta nähtynä erikoinen kuvasuhde ei kuitenkaan vieraannuta.
Elokuvan kohtaukset ovat värikylläisiä maalauksia, jotka ilmaisevat tekemisen ja tunteen dynamiikkaa. Ne rakentuvat leikkaukseltaan hitaasti ja niitä rytmittävät kauniisti Jan Forsströmin monipuoliset musiikkivalinnat. Jazz-standardista päästään vaivattomasti monotoniseen ukulele-rallatteluun ja lopulta keveyhköön elektroniseen tanssimusiikkiin. Musiikkivalinnat eivät nojaa yhteen artistiin, genreen tai aikakauteen. Elokuvan päättyessä eräitä kappalevalintoja tiirailee sangen malttamattomana.
Pressinäytöksessä oli ilokseni eräs nuorten naisten parikymmenpäinen lukiolaisryhmä. Heidän reaktionsa elokuvasta vakuuttivat ajoituksen toimivan. Lisäksi he olivat elokuvan jälkeisessä haastattelutilanteessa vilpittömästi kehumassa elokuvan valintoja sekä jopa ajankuvaa ja nuorisokieltä. Haapasalon ohjaus on jopa lähes nelikymppiselle kriitikko-paralle iloinen pilkahdus siitä, että suomalaisen elokuvan maisema voi tuottaa tällaistakin positiivisuutta ja optimismia.
Jätänkin poikkeuksellisesti mainitsematta, että elokuva on saavuttanut jo kansainvälistä suitsutusta Sundancen ja Berliinin elokuvafestivaaleilla ja se on kautta aikain ensimmäinen Sundancella huomioitu suomalainen elokuva. Elokuva kun tulee elämään suomalaisen elokuvataiteen 2020-luvun ja ennen kaikkea nuorisodraaman kaanonissa omaa elämäänsä muiden puitteitensa vuoksi.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
