Suoraan suomalaisen nuorisodraaman kaanoniin

Citizen Jane Productions: Tytöt tytöt tytöt. 101 min. Ensi-ilta 14.4.2022. K12.
Ohjaus Aili Haapasalo, käsikirjoitus Ilona Ahti & Daniela Hakulinen, kuvaus Jarmo Kiuru, leikkaus Samu Heikkilä.
Päärooleissa Aamu Milonoff, Eleonoora Kauhanen, Linnea Leino.

Alli Haapasalon ohjaama Tytöt tytöt tytöt kertoo kolmesta nuoresta, noin kahtakymmentä ikävuotta lähestyvästä naisesta. Kolmelle perättäiselle eri perjantaille asettuva episodielokuva esittelee katsojalleen nuorten naisten kipuilua aikuisuuden kynnyksellä. Elokuva on perussävyltään toiveikas ja humaani. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään.

Päähenkilöt Rönkkö (Eleonoora Kauhanen), Emma (Linnea Leino) sekä Mimmi (Aamu Milonoff) elävät huoletonta elämänvaihetta. Välillä pitää haaskata aikaansa smoothie-baarien asiakaspalvelijana, välillä täytyy pohtia urheilu-uran mielekkyyttä ja ylipäätään elämisen tarkoitusta. Parisuhde ehkä kiinnostaisi, mutta irtoseksikin kelpaa. Käty-bileet eli kämppä-tyhjänä-kännäilyt tarjoavat ylelliset puitteet niin vilkkaalle sosiaaliselle elämälle kuin haparoiville yhden illan suhteillekin.

Elokuvan dialogit ovat runsaita, kohtaukset ovat ajallisesti pitkiä ja juonellisesti hyvin rakennettuja. Kielellisyys sujahtaa notkeasti suomen kautta finglishiin, satunnaisesti jopa Linnea Leinon soljuvasti tiuskimaan ranskaan. Nuorisokieli ei särähdä korvaan, eikä sitä ole väkisellä yritettykään ympätä tekstiin. Prosodialtaan dialogivetoisuus ihastuttaa: sanat sopivat näyttelijöiden elekieleen, elokuvan rytmiin ja kohtauksiin; vaivaton näyttelijätyö toimii.

Päänäyttelijäkolmikko on valkokankaalla päärooleissaan ensikertalaisia. Näyttelijätyöskentely on kiitettävää, mukavan intiimiä ja huolittelemattoman oloista. Erityisesti Eleonoora Kauhasen esittämä Rönkkö jää ilmeikkyydellään mieleen. Ystävyyden läheisyys ja pienet silmävinkkeet ovat läsnä kohtauksissa Aamu Milonoffin kanssa, mutta etenkin Kauhasen tapa näytellä kiusaantuneisuutta pienieleisesti on suorastaan mestarillista.

Elokuva ei alleviivaa tai toitota. Seksuaalivähemmistöjen kuvaus on luontevaa, aseksuaalisuus käsitellään osana ihmiskirjon seksuaalisuutta diskreetisti. Elokuvan käsikirjoittaneilta Daniel Hakuliselta ja Ilona Ahdilta sekä ohjaajaja Haapasalolta luonnistuu nuorisomaailman jäsentäminen. Vaikka neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin oleva kolmikko onkin myöhäisteini-iän kriiseilystä jo erkaantunut, heidän luomansa humaani ja ymmärtäväinen kokonaisuus kantaa.

Elokuvan levitysyhtiön kuvausteksti asettelee asian näin: ”Elämän suunta ei ole aina selvillä, mutta maailma on avoin.” Elokuva antaa sankareistaan positiivisen, huolettoman maailmankuvan. Varsinaisiin kliseisiin elokuva ei syyllisty, koska se verkkaisista kohtauksistaan huolimatta etenee rivakasti juuri mukavan pulpahtelevan dialoginsa avulla.

Jarmo Kiurun kameratyöskentelystä on nostettava esille kummallinen seikka: Kiurun runsaahko käsivaran käyttö yhdistettynä nykyään harvinaiseen 4:3-kuvasuhteeseen tekee etenkin jäätanssikohtauksista ja intiimeistä kanssakäymishetkistä kauniita ja paikoin vanhakantaisia, jopa nostalgisia. (Tämä kuvaputkitelevisioista tuttu kuvasuhde on muuten myös iPhonen nykyinen kuvakoko.) Valkokankaalta nähtynä erikoinen kuvasuhde ei kuitenkaan vieraannuta.

Elokuvan kohtaukset ovat värikylläisiä maalauksia, jotka ilmaisevat tekemisen ja tunteen dynamiikkaa. Ne rakentuvat leikkaukseltaan hitaasti ja niitä rytmittävät kauniisti Jan Forsströmin monipuoliset musiikkivalinnat. Jazz-standardista päästään vaivattomasti monotoniseen ukulele-rallatteluun ja lopulta keveyhköön elektroniseen tanssimusiikkiin. Musiikkivalinnat eivät nojaa yhteen artistiin, genreen tai aikakauteen. Elokuvan päättyessä eräitä kappalevalintoja tiirailee sangen malttamattomana.

Pressinäytöksessä oli ilokseni eräs nuorten naisten parikymmenpäinen lukiolaisryhmä. Heidän reaktionsa elokuvasta vakuuttivat ajoituksen toimivan. Lisäksi he olivat elokuvan jälkeisessä haastattelutilanteessa vilpittömästi kehumassa elokuvan valintoja sekä jopa ajankuvaa ja nuorisokieltä. Haapasalon ohjaus on jopa lähes nelikymppiselle kriitikko-paralle iloinen pilkahdus siitä, että suomalaisen elokuvan maisema voi tuottaa tällaistakin positiivisuutta ja optimismia.

Jätänkin poikkeuksellisesti mainitsematta, että elokuva on saavuttanut jo kansainvälistä suitsutusta Sundancen ja Berliinin elokuvafestivaaleilla ja se on kautta aikain ensimmäinen Sundancella huomioitu suomalainen elokuva. Elokuva kun tulee elämään suomalaisen elokuvataiteen 2020-luvun ja ennen kaikkea nuorisodraaman kaanonissa omaa elämäänsä muiden puitteitensa vuoksi.

Kannessa: Haamut

Kannessa 2/2022

Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]