Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi

Torniolaislähtöinen ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Myllylahti yllättää uutuselokuvallaan Metsurin tarina. Aiemmin runoilijanakin toimineen Myllylahden elokuvakäsikirjoituksista voi mainita Juho Kuosmasen ohjaaman Hymyilevän miehen (2016). Molempia elokuvia tähdittää näyttelijä Jarkko Lahti. Tällä kertaa Lahti ei ole hymyilevä vaan pikemminkin kauhusta itkeskelevä mies.

Metsurin tarina edustaa suomalaisesta valtavirrasta poikkeavaa elokuvataidetta. Elokuvaa voitaneen luokitella maagisen realismin edustajaksi, mutta siinä on leimallisuuksia vallalla olevaan pohjoismaiseen taide-elokuvagenreen, Andrei Tarkovskin eksistentialistisiin tutkiskeluihin sekä David Lynchin painajaismaisiin vääristymiin.

Elokuva jakaantuu kahteen lukuun. Ensimmäinen, reilu kolmevarttinen luku on viattoman tuntuista pohjustelua perhedramaan. Pilkettä toisen luvun vääristyneeseen maailman tarjotaan ensiluvussa hitusen, mutta elokuva etenee ensimmäisen puolituntisen yllättävän vaisusti.

Alkuun sahataan pölkkyä, sitten saha suljetaan. Työyhteisö kipuilee ja kyläyhteisö halkoo hiuksiaan kaupungissa vaikuttavan parturin takia. Kuulostaa banaalilta ja pölösmäiseltä elokuvalta.

Pöhköyksiä alkaa vaivihkaa vilistä muutoinkin valaistukseltaan ja lavastukseltaan seisahtuneessa tilanteessa: Miksi nainen lukee huvituksekseen Sigmund Freudia nukkumaan mennessään? Miksi kaikki muut juopottelevat Koskenkorvalla, mutta parturin huoneistossa on tarjolla on laatukonjakkeja? Mikä kyläyhteisöä oikein riivaa?

Tanskalainen säveltäjä Jonas Struck luo minimalistisella elokuvamusiikillaan taustalle kireän ilmapiirin. Pelkistetty, huoliteltu dialogi muistuttaa hirtehisellä huumorillaan Aki Kaurismäen kaikkia mahdollisia käsikirjoituksia ja ohjauksia. Ylävireinen ja kirjakielinen puhetyyli uumoilee, että elokuva ei alkujaankaan lupaa pysyä luomissaan perhedraaman alkukuvioissa.

Kurittomuuteen rynnätäänkin elokuvan toisessa luvussa. Kaikki symbolistiset kummallisuudet laukkaavat valkokankaalle otuksineen ja liekehtivine asioineen. Jarkko Lahden päähenkilön yltiöoptimistinen asenne ei horju, vaikka kamera alkaakin pitkillä ja hitailla lähizoomauksillaan horjuttaa sisäistä maailmaa.

Puolangan keskustasta on löydetty kuviin se nuhjuisuus, mikä Puolangan kylänraitilla vallitseekaan yhden keskeisen kiinteistön verran. Kaikissa huoneissa on 1960- tai 1970-luvun vaneripanelointi ja siihen kuuluvat ällöttävät vihreän värisävyt. Jotain tuttua David Lynchin Twin Peaks -rämistelyä tämäkin muistuttaa, mutta jotenkin Lars von Trierin Manderlayn (2005) päähenkilön sisäiskamppailun tavoin.

Sivurooleista nostaisin esiin Iivo Tuurin esittämän Pikku-Tuomaksen sekä Marc Gassot’n meediolaulaja-Jaakon. Tuuri hoitaa roolin ikäänsä nähden luontevasti ja tyynesti, Gassot taas hurmaa Pave Maijasen ”Ikävä”-kappaleen hypnoottisella ja kaihomielisellä tulkinnalla. Vaikka elokuvassa nähdäänkin valkokankaiden viime aikojen toisteisuudesta Hannu-Pekka Björkman, näyttelijäkaarti on muutoin tavallaan tuttua mutta virkistävää Ulla Tapanisen, Katja Küttnerin ja Lauri Maijalan sivurooleilla.

Kuvaaja Arsen Sarkisiantsin jälki 35-milliselle filmille toimii kikkailemattomuudellaan, Peter Albrechtsenin ja Jorma Kaulasen äänityöstö kummallisine muusiikkeineen ja lumen narskuntoineen toimii. Pohjoissuomalaista sävyä elokuvassa esittävät jo mainitun Puolangan lisäksi Kuusamo sekä Pyhä-Nattanen. Näitäkin lokaatioita on ohjaajalle etsinyt Oulussa vaikuttava Tapani Launonen tiimeineen.

Vaikkei elokuvassa juuri juusteria nähdäkään, Myllylahden elokuva on allekirjoittaneelle ilahduttava kaato. Suomalainen elokuvataide versoo uutta, uskaltaa ottaa riskejä ja olla omaleimainen. Kriitikoiden viikon Next Step -palkinnon elokuva voittikin vuonna 2019 jo pelkällä käsikirjoituksellaan. Meediomaisella varmuudella vakuutan, että elokuva huomioidaan vähintäänkin pohjoismaisissa kilpailussa, koska tämä avohakkuu suomalaiseen kaanoniin on esteettisesti näyttävä ja hätkäyttävä.