
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Elokuvayhtiö Aamu: Metsurin tarina. 99 min. Ensi-ilta 7.10.2022. K12.
Käsikirjoitus ja ohjaus Mikko Myllylahti, kuvaus Arsen Sarkisiants, leikkaus Jussi Rautaniemi, sävellys Jonas Struck, lavastussuunnittelu Milja Aho, äänisuunnittelu Jorma Kaulanen ja Peter Albrechtsen, pukusuunnittelu Minke Lunter, maskeeraussuunnittelu Lindelotte van der Meer.
Rooleissa: Jarkko Lahti, Hannu-Pekka Björkman, Iivo Tuuri, Marc Gassot, Katja Küttner, Ulla Tapaninen, Armi Toivanen, Tomi Alatalo, Omar Abdi, Lauri Maijala ym.
Torniolaislähtöinen ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Myllylahti yllättää uutuselokuvallaan Metsurin tarina. Aiemmin runoilijanakin toimineen Myllylahden elokuvakäsikirjoituksista voi mainita Juho Kuosmasen ohjaaman Hymyilevän miehen (2016). Molempia elokuvia tähdittää näyttelijä Jarkko Lahti. Tällä kertaa Lahti ei ole hymyilevä vaan pikemminkin kauhusta itkeskelevä mies.
Metsurin tarina edustaa suomalaisesta valtavirrasta poikkeavaa elokuvataidetta. Elokuvaa voitaneen luokitella maagisen realismin edustajaksi, mutta siinä on leimallisuuksia vallalla olevaan pohjoismaiseen taide-elokuvagenreen, Andrei Tarkovskin eksistentialistisiin tutkiskeluihin sekä David Lynchin painajaismaisiin vääristymiin.
Elokuva jakaantuu kahteen lukuun. Ensimmäinen, reilu kolmevarttinen luku on viattoman tuntuista pohjustelua perhedramaan. Pilkettä toisen luvun vääristyneeseen maailman tarjotaan ensiluvussa hitusen, mutta elokuva etenee ensimmäisen puolituntisen yllättävän vaisusti.
Alkuun sahataan pölkkyä, sitten saha suljetaan. Työyhteisö kipuilee ja kyläyhteisö halkoo hiuksiaan kaupungissa vaikuttavan parturin takia. Kuulostaa banaalilta ja pölösmäiseltä elokuvalta.
Pöhköyksiä alkaa vaivihkaa vilistä muutoinkin valaistukseltaan ja lavastukseltaan seisahtuneessa tilanteessa: Miksi nainen lukee huvituksekseen Sigmund Freudia nukkumaan mennessään? Miksi kaikki muut juopottelevat Koskenkorvalla, mutta parturin huoneistossa on tarjolla on laatukonjakkeja? Mikä kyläyhteisöä oikein riivaa?
Tanskalainen säveltäjä Jonas Struck luo minimalistisella elokuvamusiikillaan taustalle kireän ilmapiirin. Pelkistetty, huoliteltu dialogi muistuttaa hirtehisellä huumorillaan Aki Kaurismäen kaikkia mahdollisia käsikirjoituksia ja ohjauksia. Ylävireinen ja kirjakielinen puhetyyli uumoilee, että elokuva ei alkujaankaan lupaa pysyä luomissaan perhedraaman alkukuvioissa.
Kurittomuuteen rynnätäänkin elokuvan toisessa luvussa. Kaikki symbolistiset kummallisuudet laukkaavat valkokankaalle otuksineen ja liekehtivine asioineen. Jarkko Lahden päähenkilön yltiöoptimistinen asenne ei horju, vaikka kamera alkaakin pitkillä ja hitailla lähizoomauksillaan horjuttaa sisäistä maailmaa.
Puolangan keskustasta on löydetty kuviin se nuhjuisuus, mikä Puolangan kylänraitilla vallitseekaan yhden keskeisen kiinteistön verran. Kaikissa huoneissa on 1960- tai 1970-luvun vaneripanelointi ja siihen kuuluvat ällöttävät vihreän värisävyt. Jotain tuttua David Lynchin Twin Peaks -rämistelyä tämäkin muistuttaa, mutta jotenkin Lars von Trierin Manderlayn (2005) päähenkilön sisäiskamppailun tavoin.
Sivurooleista nostaisin esiin Iivo Tuurin esittämän Pikku-Tuomaksen sekä Marc Gassot’n meediolaulaja-Jaakon. Tuuri hoitaa roolin ikäänsä nähden luontevasti ja tyynesti, Gassot taas hurmaa Pave Maijasen ”Ikävä”-kappaleen hypnoottisella ja kaihomielisellä tulkinnalla. Vaikka elokuvassa nähdäänkin valkokankaiden viime aikojen toisteisuudesta Hannu-Pekka Björkman, näyttelijäkaarti on muutoin tavallaan tuttua mutta virkistävää Ulla Tapanisen, Katja Küttnerin ja Lauri Maijalan sivurooleilla.
Kuvaaja Arsen Sarkisiantsin jälki 35-milliselle filmille toimii kikkailemattomuudellaan, Peter Albrechtsenin ja Jorma Kaulasen äänityöstö kummallisine muusiikkeineen ja lumen narskuntoineen toimii. Pohjoissuomalaista sävyä elokuvassa esittävät jo mainitun Puolangan lisäksi Kuusamo sekä Pyhä-Nattanen. Näitäkin lokaatioita on ohjaajalle etsinyt Oulussa vaikuttava Tapani Launonen tiimeineen.
Vaikkei elokuvassa juuri juusteria nähdäkään, Myllylahden elokuva on allekirjoittaneelle ilahduttava kaato. Suomalainen elokuvataide versoo uutta, uskaltaa ottaa riskejä ja olla omaleimainen. Kriitikoiden viikon Next Step -palkinnon elokuva voittikin vuonna 2019 jo pelkällä käsikirjoituksellaan. Meediomaisella varmuudella vakuutan, että elokuva huomioidaan vähintäänkin pohjoismaisissa kilpailussa, koska tämä avohakkuu suomalaiseen kaanoniin on esteettisesti näyttävä ja hätkäyttävä.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.