Lempeää läheisyyden hunajaa byrokratian tuottamiin haavoihin

Aamu Film Company: Ensilumi. 81 min.
Ohjaus Hamy Ramezan, käsikirjoitus Hamy Ramezan ja Antti Rautava. Rooleissa Aran-Sina Keshwari, Kimiya Escandari, Shahab Hosseini, Shabnam Ghorbani, Laura Birn, Kristiina Halkola, Eero Melasniemi ym.
Ensi-ilta 16.10.2020.

Pakolaisuudesta kerrotaan usein tarinoita, jossa korostuvat kurjuus, kärsimys, pelko ja ahdistus. Ensilumi ei ole sellainen elokuva. Ohjaaja Hamy Ramezanin pitkä esikoinen on lämminhenkinen perhe-elokuva, jossa Mehdipourin pakolaisperheen sisäinen huumori ja välittäminen ovat tarinan kantava voima. Huumori on toki tarinan henkilöille myös keino peittää pelkoa ja ahdistusta: läheisten suojelemiseksi hymy on vedettävä kasvoille silloinkin, kun se onnistuu vain väkisin.

Tarinan päähenkilönä on koko perhe: isä, äiti, isoveli ja pikkusisko, jotka ovat tulleet pakolaisina Suomeen. Se, kuinka kauan sitten, ei selviä, mutta lasten suomenkielentaito ja perheen kotiutuminen vastaanottokeskuksen arkeen antavat ymmärtää, että saapumisesta on useita vuosia. Sitäkään ei kerrota, mistä he ovat tulleet, mutta koska näyttelijät puhuvat farsia, katsojan on helppo olettaa, että he ovat Iranista, mistä myös elokuvan Ramezan pakeni lapsena 1980-luvun loppupuolella. Tällainen taustoitus on kuitenkin elokuvan tarinan kannalta merkityksetöntä, sillä elokuva keskittyy vahvasti nykyhetkeen. Hetkessä elämistä alleviivaa myös elokuvan englanninkielinen työnimi The Oasis of Now, “Nykyhetken keidas”.

Nykyhetkeen keskittymistä vahvistaa myös se, että elokuva kuvaa maailmaa pääosin perheen lasten silmien kautta. Hahmoista nousee selkeimmin esiin Ramin, perheen 13-vuotias poika, joka elää viimeistä lapsuuden kesää ala- ja yläasteen välillä. Yläasteen alettua vastaan tulee lukuisia elämän ensimmäisiä kertoja: ensimmäinen koulupäivä yläasteella, ensimmäinen ihastus, ensimmäinen siemaus kamalan makuista olutta kotibileissä, ensimmäinen tanssi ihanan tytön kanssa. Samanikäisten poikien välinen kaveruus kannattaa nolojen tilanteidenkin yli.

Ramin on siinä hämmentävässä vaiheessa elämää, jolloin ihminen on ulkopuolisten silmille vielä lapsi, mutta ihminen itse näkee jo kauemmas kuin lapset vielä näkevät. Raminin pikkusiskolla on varaa olla huoleton, mutta Ramin joutuu ottamaan vastuuta perheestään tilanteessa, jossa hän osaa parhaiten suomea ja ymmärtää liiankin hyvin, mitä “pyyntö evätty” ja “kielteinen päätös” tarkoittavat. Lapsista huolehtivat aikuiset – niin vanhemmat kuin opettajat – epäonnistuvat lasten suojelemisessa kerta toisensa jälkeen, sillä tyly turvapaikkapolitiikka on aikuisten huolenpitoa voimakkaampi.

Elokuva nojaa paljon lapsinäyttelijöiden roolisuorituksiin. Raminia esittää uskomattoman lahjakas Aran-Sina Keshwari, joka välittää hahmon ristiriitaiset tunnetilat hyvin pienillä ilmeenmuutoksilla. Ramin on yhtä aikaa huoleton pikkupoika, joka hyppelee metsässä kiveltä kivelle, sekä aikuistuva nuori, joka tietää aivan liian paljon suomalaisesta maahanmuuttobyrokratiasta. Keshwari hallitsee molemmat roolit suvereenisti. Keshwaria toivottavasti nähdään valkokankaalla jatkossakin, sillä lahjoja ainakin riittää.

Kimiya Escandari on pikkusiskon roolissa raivostuttavan hurmaava vintiö. Keshwarin ja Escandarin näyttelijäntyöstä puuttuvat kaikki väkisin esittäminen, teennäisyys ja pingotus.

Perheen isän rooliin on saatu Shahab Hosseini, iranilainen leffastara, joka on palkittu niin Cannesin kuin Berliinin filmijuhlilla ja joka on esiintynyt myös Oscarin voittaneissa elokuvissa. Äitiä esittää nouseva iranilainen näyttelijä Shabnam Ghorbani, joka roolissaan saa lämpöisyyden lisäksi ilmaista myös ärtynyttä särmää samalla, kun perheen isä on ottanut velvollisuudekseen pitää kaikkien mielialaa korkealla, mitä tahansa tapahtuukin.

Kaiken taustalla on kuitenkin uhkaava paperisota, jonka hampaissa jokainen pakolainen jauhautuu, oli turvapaikkapäätös sitten myönteinen tai kielteinen. Kukaan elokuvan ihmisistä ei näyttäydy pahantahtoisena, eivät edes vakavailmeiset poliisit, jotka ovat vastuussa kielteisen oleskelulupapäätöksen saaneen turvapaikanhakijan kiinniotosta ja karkottamisesta. Pahantahtoisuuden puutteesta huolimatta koulusta ruskeita lapsia mustiin autoihin vievät poliisit vertautuvat Gestapoon, Stasiin tai ohranaan, joiden viemistä ihmisistä ei enää koskaan kuulla mitään.

Kuva nyky-Suomesta on dystooppinen: tavallisilla suomalaisilla ei ole valtaa eikä laillisia välineitä auttaa turvapaikanhakijoita vaikka haluaisivatkin, eikä karkotuksen jälkeen byrokraattista koneistoa enää kiinnosta, mitä karkotetulle tapahtuu. Maahanmuuttajaluokan opettajan on pakko luopua oppilaistaan kerta toisensa jälkeen. Visuaalinen siirtymä elokuisen kukkeasta Suomesta karuun säilöönottokeskukseen on häijy.

Elokuvan kuvaamat sisätilat ovat ahtaita mutta eivät klaustrofobisia. Nelihenkinen perhe asuu muutaman neliön kopissa vastaanottokeskuksessa, jossa vessan ovea vastaa oviaukkoon vedetty pala kangasta ja yksityisyydestä huolehtii tarpeiden tekemisen aikana vuotamaan jätetty vesihana. Perheen yksihuoneinen koti on kuitenkin keltaisen ja punaisen sävyillä sisustettu turvallinen pesä eikä ahdas loukko.

Ensilumi on visuaalisesti pakahduttavan kaunis. Elokuva on kuvattu 16-milliselle filmille, ja se näkyy lopputuloksessa. Valo on kuin hunajaa, joka valuu tiloihin ja ihmisten kasvoille. Vihreät ja lämpimät sävyt rakentavat elokuvaan ajattoman suomalaisen kesän, jossa pelargoni kukkii, sammal on muhevaa ja asfaltti kiiltää viekoittelevasti kaatosateen jälkeen. Viipyilevät lähikuvat ihmisten kasvoista antavat tilaa näyttelijäntyölle, mutta ovat myös esteettisiä sinällään. Kun valo muuttuu viileäksi, muuttuu myös elokuvan tunnelma, vaikka kerronnan rytmi ei muutu.

Hamy Ramezanin ensimmäinen pitkä elokuva on sekä tarinallisesti että visuaalisesti vahva teos, jossa on ajankohtaisuudestaan huolimatta ainesta nousta suomalaisen elokuvan klassikoksi.

Lue Hamy Ramezanin ja tuottaja Jussi Rantamäen haastattelu Kaltion printtilehdestä 5/2020.