Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suom. Jaana Nikula. 206 s. Johnny Kniga 2023.
Äidin ja tyttären välisistä suhteista on kirjoitettu kaunokirjallisuutta hyllymetreittäin. Ikiaikaiseen aiheeseen ja teemaan tarttuu kirjallaan myös Ruotsin Lapista ponnistava saamelaiskirjailija Ella-Maria Nutti.
Esikoiskirjailija osuu komeasti maaliin heti ensi yrittämällä. Pohjoisessa kahvi on juotu mustana ei voivottele, vaikerra tai syyttele, vaan kuvaa kauniisti ja sydämeen käyvästi sitä valtavaa ja sotkuista tunteiden vyyhtiä, joka äitien ja tytärten välillä – ehkä aina ja väistämättä – vallitsee.
Kaukana Jällivaarassa asuva äiti saapuu vierailulle Tukholmaan muuttaneen opiskelijatyttärensä luokse. Vierailun syy on karu: äiti sairastaa parantumatonta syöpää, eikä ole saanut kerrotuksi ikäviä uutisia puhelimessa.
Kertominen ei silti ole yhtään helpompaan kasvokkain. Hetki tuntuu aina olevan huono: ”Agneta ei halua pilata tytön hyvää tuulta. On parempi kertoa sitten kun tyttö on jo valmiiksi apea, tai ei ehkä apea mutta tavallisempi. Agneta päättää, että seuraavan kerran kun tytär on tavallinen, niin sitten.”
Agnetan ja Tildan yhdessäolo on kuitenkin niin jännitteistä ja tunnetilasta toiseen heilahtelevaa, että toivottua ”tavallista” ei ehdi tulla. Salaisuus paljastuu kaikkea muuta kuin hallitulla tavalla.
Kirjailija onnistuu säilyttämään kerronnan imun läpi teoksen ja lukija odottaa jännittyneenä, mihin suuntaan kuvio lopulta kellahtaa. Taustoja ja mahdollisia syitä äidin ja tyttären suhteen tilaan valotetaan sopivan säästeliäästi. Keskiössä ei ole selitysten antaminen, vaan suhteen läpivalaisu.
Napakkaan mittaan sommiteltu teos on nautittavan hallittu. Kerronnassa zoomataan vuoroin lähelle, vuoroin kauas, ja ilmaisu on läpi teoksen upean tiivistä. Tästä kiitos kuuluu tietysti myös suomentaja Jaana Nikulalle.
Äidin ja tyttären suhteesta kertovia kirjoja lukee helposti jommankumman osapuolen asemaan asettuen. Nutin teos kuitenkin houkuttelee ymmärtämään sekä äitiä että tytärtä. Molempien ajatuksista ja tunteista löytää vaivattomasti jotakin tuttua ja samaistuttavaa. Miten rasittava äiti onkaan jankuttaessaan pohjoisen kotitalon kohtalosta. Ja toisaalta taas: Miten raastavalta tuntuu tyttären etääntyminen, kovat sanat ja kasvoilla häivähtävät inhon ilmeet.
Koskettavinta teoksessa on ehkä se, miten äiti ja tytär yrittävät kaikesta painolastista huolimatta kurottua kohti toisiaan sekä toiminnan että haparoivien sanojen kautta. Suhteessa on jäljellä paljon lämpöä, jopa rakkautta, vaikka kommunikointi tuskallisen hankalaa onkin.
Teos ei onneksi missään vaiheessa sorru imeläksi tai pateettiseksi. Näin ei käy edes tarinan sovinnolliseksi kaartuvissa, vähäeleisissä loppukohtauksissa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
