
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Yksi ihanimpia kevään merkkejä on Euroviisuhuuman yltyminen.
Vaikka taiteessa kilpaileminen on järjetöntä, on hauska bongailla maidensa portinvartijoiden läpi päässeitä erikoisesityksiä, ihastella koneiston läpi aina silloin tällöin jotenkin putkahtavia aidosti hyviä teoksia; on hauska lukea vakavia analyyseja lopulta näin huolettomasta asiasta ja toisaalta yrittää elää mukana siinä arassa toiveikkuudessa, että eteläsuomalainen artisti voisi kerrankin voittaa.
On kutkuttavaa seurata Ruotsin Euroviisukarsintoja Melodifestivalenia ja huomata aidosti jännäävänsä jonkun sinänsä tyhjänpäiväisen musiikkiesityksen puolesta vain siksi, koska kanssakilpailijat ovat vielä tyhjänpäiväisempiä.
Olisi epäilemättä vielä ihanampaa, jos Suomenkin euroviisukarsinnat olisivat mielenkiintoista katseltavaa. Valitettavasti monessa asiassa mahtava Yleisradiomme ei hyvää karsintaa ole onnistunut rakentamaan – joskin on annettava tunnustus niille upeille suurta oman todellisuuden rakentamisen kykyä osoittaville lausunnoille, joilla karseimmatkin tappiot selitellään onnistumisiksi.
Voikin kysyä, mitä Euroviisuissa pitäisi tapahtua, että tuottajat suostuisivat myöntämään epäonnistumisen. Riittäisikö edes sukurutsa tai silmitön väkivalta?
Ymmärrän kuitenkin tuottajien epämiellyttävän aseman. Kukapa ei olisi elämässään kokenut sitä loputtomalta tuntuvaa söhläämisen kierrettä, mihin yksi sinänsä harmiton sössiminen saattaa johtaa? Kun ihminen saa tietynlaisen mokaamisen meiningin päälle, korjausliikkeetkin muuttuvat liian rajuiksi synnyttäen vain lisää ongelmia.
YLEn riuhtominen Uuden Musiikin Kilpailun kanssa on ollut totisesti murheellista katsottavaa. Tietty ongelmien olemassaolo on epäilemättä aavistettu, kun uudistusten spiraaliin on päädytty, mutta korjaukset ovat vaikuttaneet järjettömiltä ja mielivaltaisilta. Ymmärsiköhän kukaan niitä UMK:n sekavia alati muuttuvia sääntöjä?
Tie loisteliaisiin voittoihin käy vielä loisteliaampien epäonnistumisien kautta!
Paljon puhuvan huipennuksen tämä sääntöjen muuttuminen sai viime vuonna, kun YLE muutti ne kesken kisan. Tämähän on hyvin inhimillistä: itsellänikin oli lapsena huvituksena keksiä korttipelejä ja vanhempiani vastaan pelatessa muuttaa sääntöjä kesken kaiken; mutta luovuin tavasta jo kauan ennen aikuisikää enkä missään nimessä voisi kuvitella tekeväni näin, jos olisin jossain oikeissa töissä.
YLEn tuottajatpa tekivät. Kun Elvis ry:stä kritisoitiin menettelyä, tuottajaporras vastasi henkilöön menevällä vittuilulla höystetyillä valheellisilla väitteillä. Suomalainen asemansa lujittanut pikkupomo ei voine tunnustaa epäonnistumista tai vastaanottaa kritiikkiä. Olemassaolonsa hän oikeuttaa uudistuksilla.
Nyt Suomea rohkeasti edustavan Daruden valintaa perusteltiin sillä, että suosittuja artisteja ei saada suostuteltua mukaan, koska luullaan Euroviisujen ja varsinkin siellä epäonnistumisen olevan tuhoisaa viihdetaiteilijan uralle. Näitä väitteitä vastaan paras todiste on upea laulajamme Viktor Klimenko, joka kävi täräyttämässä upealla kappaleellaan ”Aurinko laskee länteen” Suomelle nolla pistettä. Mutta Klimenkoa tämä tappio ei hidastanut, vaan hänen uransa loisteliaimmat vaiheet villinä ja romanttisena kasakkana olivat vasta edessä päin.
Kojon uran laskusuhdanne oli alkanut jo ennen pommiin nukkumista, eivätkä ”Huilumiehen” kuusi pistettä Loiriakaan paljoa hidastaneet. Ehkäpä pelkäämme vain epäonnistumista ja keksimme järjettömiä järkeilyjä fiilistelyjemme verukkeiksi? Loirin ja Klimenkon urat olkoot meille esimerkkeinä siitä, että monesti tie loisteliaisiin voittoihin käy vielä loisteliaampien epäonnistumisien kautta – ja on suorastaan onnistumisen mitätöintiä väittää suomalaiseen euroviisutuottajatyyliin epäonnistumista onnistumiseksi.
Voi myös olla, että suuret suomalaiset artistit karttavat euroviisuja viisaammin ja salaisemmin perustein. Musiikkibisnes maassamme perustuu nykyisin pikemminkin tunnettavuuteen TV:stä kuin musiikilliseen laatuun ja sisältöön. Monopolisoitunut kaverikapitalismi ei palkitse laatua, joten siihen ei ole tarpeen satsatakaan.
Voi olla, että italialainen euroviisufani, joka ei olisi seurannut suomalaista Vain elämää -sarjaa, ei aivan ymmärtäisi Cheekin suuruutta jos altistuisi Euroviisuissa tämän taiteelle. Vältetään monia kiusallisia hetkinä kun pidämme suomalaiset huippuartistit vain kansakuntamme omana salaisuutena.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.