Yksi ihanimpia kevään merkkejä on Euroviisuhuuman yltyminen.
Vaikka taiteessa kilpaileminen on järjetöntä, on hauska bongailla maidensa portinvartijoiden läpi päässeitä erikoisesityksiä, ihastella koneiston läpi aina silloin tällöin jotenkin putkahtavia aidosti hyviä teoksia; on hauska lukea vakavia analyyseja lopulta näin huolettomasta asiasta ja toisaalta yrittää elää mukana siinä arassa toiveikkuudessa, että eteläsuomalainen artisti voisi kerrankin voittaa.
On kutkuttavaa seurata Ruotsin Euroviisukarsintoja Melodifestivalenia ja huomata aidosti jännäävänsä jonkun sinänsä tyhjänpäiväisen musiikkiesityksen puolesta vain siksi, koska kanssakilpailijat ovat vielä tyhjänpäiväisempiä.
Olisi epäilemättä vielä ihanampaa, jos Suomenkin euroviisukarsinnat olisivat mielenkiintoista katseltavaa. Valitettavasti monessa asiassa mahtava Yleisradiomme ei hyvää karsintaa ole onnistunut rakentamaan – joskin on annettava tunnustus niille upeille suurta oman todellisuuden rakentamisen kykyä osoittaville lausunnoille, joilla karseimmatkin tappiot selitellään onnistumisiksi.
Voikin kysyä, mitä Euroviisuissa pitäisi tapahtua, että tuottajat suostuisivat myöntämään epäonnistumisen. Riittäisikö edes sukurutsa tai silmitön väkivalta?
Ymmärrän kuitenkin tuottajien epämiellyttävän aseman. Kukapa ei olisi elämässään kokenut sitä loputtomalta tuntuvaa söhläämisen kierrettä, mihin yksi sinänsä harmiton sössiminen saattaa johtaa? Kun ihminen saa tietynlaisen mokaamisen meiningin päälle, korjausliikkeetkin muuttuvat liian rajuiksi synnyttäen vain lisää ongelmia.
YLEn riuhtominen Uuden Musiikin Kilpailun kanssa on ollut totisesti murheellista katsottavaa. Tietty ongelmien olemassaolo on epäilemättä aavistettu, kun uudistusten spiraaliin on päädytty, mutta korjaukset ovat vaikuttaneet järjettömiltä ja mielivaltaisilta. Ymmärsiköhän kukaan niitä UMK:n sekavia alati muuttuvia sääntöjä?
Tie loisteliaisiin voittoihin käy vielä loisteliaampien epäonnistumisien kautta!
Paljon puhuvan huipennuksen tämä sääntöjen muuttuminen sai viime vuonna, kun YLE muutti ne kesken kisan. Tämähän on hyvin inhimillistä: itsellänikin oli lapsena huvituksena keksiä korttipelejä ja vanhempiani vastaan pelatessa muuttaa sääntöjä kesken kaiken; mutta luovuin tavasta jo kauan ennen aikuisikää enkä missään nimessä voisi kuvitella tekeväni näin, jos olisin jossain oikeissa töissä.
YLEn tuottajatpa tekivät. Kun Elvis ry:stä kritisoitiin menettelyä, tuottajaporras vastasi henkilöön menevällä vittuilulla höystetyillä valheellisilla väitteillä. Suomalainen asemansa lujittanut pikkupomo ei voine tunnustaa epäonnistumista tai vastaanottaa kritiikkiä. Olemassaolonsa hän oikeuttaa uudistuksilla.
Nyt Suomea rohkeasti edustavan Daruden valintaa perusteltiin sillä, että suosittuja artisteja ei saada suostuteltua mukaan, koska luullaan Euroviisujen ja varsinkin siellä epäonnistumisen olevan tuhoisaa viihdetaiteilijan uralle. Näitä väitteitä vastaan paras todiste on upea laulajamme Viktor Klimenko, joka kävi täräyttämässä upealla kappaleellaan ”Aurinko laskee länteen” Suomelle nolla pistettä. Mutta Klimenkoa tämä tappio ei hidastanut, vaan hänen uransa loisteliaimmat vaiheet villinä ja romanttisena kasakkana olivat vasta edessä päin.
Kojon uran laskusuhdanne oli alkanut jo ennen pommiin nukkumista, eivätkä ”Huilumiehen” kuusi pistettä Loiriakaan paljoa hidastaneet. Ehkäpä pelkäämme vain epäonnistumista ja keksimme järjettömiä järkeilyjä fiilistelyjemme verukkeiksi? Loirin ja Klimenkon urat olkoot meille esimerkkeinä siitä, että monesti tie loisteliaisiin voittoihin käy vielä loisteliaampien epäonnistumisien kautta – ja on suorastaan onnistumisen mitätöintiä väittää suomalaiseen euroviisutuottajatyyliin epäonnistumista onnistumiseksi.
Voi myös olla, että suuret suomalaiset artistit karttavat euroviisuja viisaammin ja salaisemmin perustein. Musiikkibisnes maassamme perustuu nykyisin pikemminkin tunnettavuuteen TV:stä kuin musiikilliseen laatuun ja sisältöön. Monopolisoitunut kaverikapitalismi ei palkitse laatua, joten siihen ei ole tarpeen satsatakaan.
Voi olla, että italialainen euroviisufani, joka ei olisi seurannut suomalaista Vain elämää -sarjaa, ei aivan ymmärtäisi Cheekin suuruutta jos altistuisi Euroviisuissa tämän taiteelle. Vältetään monia kiusallisia hetkinä kun pidämme suomalaiset huippuartistit vain kansakuntamme omana salaisuutena.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Oulu Sinfonia päätti vuoden 2021 Ludwig van Beethovenin vahvaan seitsemänteen sinfoniaan. Ilkka Kotajärvi totesi kausikonsertin muut numerot epätasaisemmiksi.
Marraskuussa 2021 Eurooppa hengähti hetken pandemia-aaltojen välissä. Kaltion kolumnisti, laulaja Jaakko Laitinenkin suuntasi Saksaan Väärä Raha -yhtyeensä kanssa, ja kirjasi kokemuksiaan nyt julkaistavaan kiertuereportaasiin.
“Suomalainen vaaliehdokkaiden valokuvamarkkinointi on pöljistyttävän nuorta: käytännössä Virkki osoittaa, että vasta 1950–1960-lukujen vaihteessa poliittinen markkinointi alkaa kuvin.”
“Turunen vyöryttää esiin 1960-luvun nuorison sukupuolisen heräämisen, musiikkimieltymykset tangosta poppiin, rippikoululaisen uskonkysymysten ja akanottoluvan pohdinnat; mutta ennen muuta hän kirjoittaa työkeskeisestä elämäntavasta maaseudulla.”
“Vaikka tematiikka ja runsaat sivujuonteet muistuttavatkin aiempia teoksia, Runoilija on itsenäisenä teoksena hurmaava lukukokemus ja kykenee edelleen syventämään Kännön rikasta kerrontamaailmaa omaperäisyydellään.”
Juha Wuolijoen ohjaaman Vinski ja näkymättömyyspulveri -elokuvan ensi-ilta on siirtynyt useampaan otteeseen, mutta nyt se tulee jouluksi teattereihin. Reijo Valta katsoi leffan ennakkoon.
“Karkkilalainen sankarimatkailijamme on vauhdissa tällä kertaa muun muassa Färsaarilla, Islannissa ja Pohjois-Amerikan arktisilla seuduilla.” Suomen kirjailijaliiton kunniajäseneksi nimetyn Hannu Niklanderin viimeisimmän luki Osmo Pekonen.
“Joku voisi ajatella, että Väylä on Tommi Kinnusen vuoden takaisen Ei kertonut katuvansa -romaanin sukulaisteos, mutta ei se ole.” Mutta mihin Seppo Turunen tätä romaania vertaa? Lue kritiikki, niin tiedät.
Ilkka Kotajärvi tarttui kuluneena syksynä viisi vuotta sitten julkaistuun teokseen Fintiaanien mailla.
Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen viides esitys Luokkakuvia, vedos V sai kantaesityksensä Oulun teatterin Vinttikamarissa marraskuussa. Miten luokkia lavalla tanssittiin?
Opiskelija- ja koululaisdemokratiaa tehtiin 1970-luvulla Teiniliiton kautta. Pasi Pikkupeurakin osallistui yhteen liittokokoukseen Korkalovaaran lukion edustajana.
Meri-Toppilaan suunnitteilla kulttuuriperintöä kunnioittava, luova keskus Elokuussa 2020 Oulun Kaupunki huutokauppasi pitkään käyttämättömänä olleen Alvar Aallon suunnitteleman hakesiilon kansainvälisille toimijoille. […]
