
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Yksi ihanimpia kevään merkkejä on Euroviisuhuuman yltyminen.
Vaikka taiteessa kilpaileminen on järjetöntä, on hauska bongailla maidensa portinvartijoiden läpi päässeitä erikoisesityksiä, ihastella koneiston läpi aina silloin tällöin jotenkin putkahtavia aidosti hyviä teoksia; on hauska lukea vakavia analyyseja lopulta näin huolettomasta asiasta ja toisaalta yrittää elää mukana siinä arassa toiveikkuudessa, että eteläsuomalainen artisti voisi kerrankin voittaa.
On kutkuttavaa seurata Ruotsin Euroviisukarsintoja Melodifestivalenia ja huomata aidosti jännäävänsä jonkun sinänsä tyhjänpäiväisen musiikkiesityksen puolesta vain siksi, koska kanssakilpailijat ovat vielä tyhjänpäiväisempiä.
Olisi epäilemättä vielä ihanampaa, jos Suomenkin euroviisukarsinnat olisivat mielenkiintoista katseltavaa. Valitettavasti monessa asiassa mahtava Yleisradiomme ei hyvää karsintaa ole onnistunut rakentamaan – joskin on annettava tunnustus niille upeille suurta oman todellisuuden rakentamisen kykyä osoittaville lausunnoille, joilla karseimmatkin tappiot selitellään onnistumisiksi.
Voikin kysyä, mitä Euroviisuissa pitäisi tapahtua, että tuottajat suostuisivat myöntämään epäonnistumisen. Riittäisikö edes sukurutsa tai silmitön väkivalta?
Ymmärrän kuitenkin tuottajien epämiellyttävän aseman. Kukapa ei olisi elämässään kokenut sitä loputtomalta tuntuvaa söhläämisen kierrettä, mihin yksi sinänsä harmiton sössiminen saattaa johtaa? Kun ihminen saa tietynlaisen mokaamisen meiningin päälle, korjausliikkeetkin muuttuvat liian rajuiksi synnyttäen vain lisää ongelmia.
YLEn riuhtominen Uuden Musiikin Kilpailun kanssa on ollut totisesti murheellista katsottavaa. Tietty ongelmien olemassaolo on epäilemättä aavistettu, kun uudistusten spiraaliin on päädytty, mutta korjaukset ovat vaikuttaneet järjettömiltä ja mielivaltaisilta. Ymmärsiköhän kukaan niitä UMK:n sekavia alati muuttuvia sääntöjä?
Tie loisteliaisiin voittoihin käy vielä loisteliaampien epäonnistumisien kautta!
Paljon puhuvan huipennuksen tämä sääntöjen muuttuminen sai viime vuonna, kun YLE muutti ne kesken kisan. Tämähän on hyvin inhimillistä: itsellänikin oli lapsena huvituksena keksiä korttipelejä ja vanhempiani vastaan pelatessa muuttaa sääntöjä kesken kaiken; mutta luovuin tavasta jo kauan ennen aikuisikää enkä missään nimessä voisi kuvitella tekeväni näin, jos olisin jossain oikeissa töissä.
YLEn tuottajatpa tekivät. Kun Elvis ry:stä kritisoitiin menettelyä, tuottajaporras vastasi henkilöön menevällä vittuilulla höystetyillä valheellisilla väitteillä. Suomalainen asemansa lujittanut pikkupomo ei voine tunnustaa epäonnistumista tai vastaanottaa kritiikkiä. Olemassaolonsa hän oikeuttaa uudistuksilla.
Nyt Suomea rohkeasti edustavan Daruden valintaa perusteltiin sillä, että suosittuja artisteja ei saada suostuteltua mukaan, koska luullaan Euroviisujen ja varsinkin siellä epäonnistumisen olevan tuhoisaa viihdetaiteilijan uralle. Näitä väitteitä vastaan paras todiste on upea laulajamme Viktor Klimenko, joka kävi täräyttämässä upealla kappaleellaan ”Aurinko laskee länteen” Suomelle nolla pistettä. Mutta Klimenkoa tämä tappio ei hidastanut, vaan hänen uransa loisteliaimmat vaiheet villinä ja romanttisena kasakkana olivat vasta edessä päin.
Kojon uran laskusuhdanne oli alkanut jo ennen pommiin nukkumista, eivätkä ”Huilumiehen” kuusi pistettä Loiriakaan paljoa hidastaneet. Ehkäpä pelkäämme vain epäonnistumista ja keksimme järjettömiä järkeilyjä fiilistelyjemme verukkeiksi? Loirin ja Klimenkon urat olkoot meille esimerkkeinä siitä, että monesti tie loisteliaisiin voittoihin käy vielä loisteliaampien epäonnistumisien kautta – ja on suorastaan onnistumisen mitätöintiä väittää suomalaiseen euroviisutuottajatyyliin epäonnistumista onnistumiseksi.
Voi myös olla, että suuret suomalaiset artistit karttavat euroviisuja viisaammin ja salaisemmin perustein. Musiikkibisnes maassamme perustuu nykyisin pikemminkin tunnettavuuteen TV:stä kuin musiikilliseen laatuun ja sisältöön. Monopolisoitunut kaverikapitalismi ei palkitse laatua, joten siihen ei ole tarpeen satsatakaan.
Voi olla, että italialainen euroviisufani, joka ei olisi seurannut suomalaista Vain elämää -sarjaa, ei aivan ymmärtäisi Cheekin suuruutta jos altistuisi Euroviisuissa tämän taiteelle. Vältetään monia kiusallisia hetkinä kun pidämme suomalaiset huippuartistit vain kansakuntamme omana salaisuutena.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Rovaniemellä maailman menoa makusteleva Väärä raha -laulaja Jaakko Laitinen palaa Kaltion kolumnistiksi välivuoden jälkeen. “Tietäjät kumminkin tietävät, että keikkapaikoilla se on hevi, joka saa talot täyteen ja kiihdyttää kaljamyynnin.”
Helsinkiläinen kirjailija odotti bussia Hailuodossa. Kirjailijaa harmitti. Hänen bussinsa olisi Oulun linja-autoasemalla vain seitsemän minuuttia ennen kuin juna lähtisi rautatieasemalta […]
Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee ensi joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Kajaanin kaupunginteatteri juhlistaa tätä oivalla runoiltamalla.
“Kriitikolle kasautuu siis huonosti toimenkuvaan sopivaa vastuuta, ja osa vastuusta leviää koko taidekentälle. Asiaa voi paeta älylliseen kikkailuun, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi, onko taiteessa kyse tietyn ryhmän erityistaidosta vai edustaako taide ensisijaisesti (joskaan ei yksinomaan) luovaa vapautta.”
“Kössi Kaatra esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.”
“Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.”
Pertsan ja Kilunkin ensi-ilta-ajankohtaa on siirretty jo useamman kerran. Sitäkin odotetaan teattereihin tänä keväänä. Aapo Kukko katseli elokuvan joulukuussa.
Joulukuun lehdistönäytöksessä katsottu Fucking with Nobody ei vieläkään ole päässyt esitettäväksi. Sulkutilan jälkeen elokuvateattereita odotetaan taas avattavaksi, ja ensi-iltaa kaavaillaan nyt 16.4.
“Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi”, Jarkko Korpua kirjoittaa Kalevi Jäntti -palkitusta esseeteoksesta.
Helmikuussa Oulussa varmistui Sanginjoen ulkometsän laajan luonnonsuojelualueen syntyminen, kun kaupunki lahjoitti valtiolle omistamansa suojellut alueet Koneen Säätiölle myymänsä alan lisäksi.
“Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada.”
Suomen kielen alkuperää ja kehitystä on ihmetelty pitkään. Virolaisen Valter Langin uutuusteos esittää arkeologiaa, kielitiedettä ja antropologiaa yhdistävän tarinan itämerensuomalaisten historiasta.