Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Yksi ihanimpia kevään merkkejä on Euroviisuhuuman yltyminen.
Vaikka taiteessa kilpaileminen on järjetöntä, on hauska bongailla maidensa portinvartijoiden läpi päässeitä erikoisesityksiä, ihastella koneiston läpi aina silloin tällöin jotenkin putkahtavia aidosti hyviä teoksia; on hauska lukea vakavia analyyseja lopulta näin huolettomasta asiasta ja toisaalta yrittää elää mukana siinä arassa toiveikkuudessa, että eteläsuomalainen artisti voisi kerrankin voittaa.
On kutkuttavaa seurata Ruotsin Euroviisukarsintoja Melodifestivalenia ja huomata aidosti jännäävänsä jonkun sinänsä tyhjänpäiväisen musiikkiesityksen puolesta vain siksi, koska kanssakilpailijat ovat vielä tyhjänpäiväisempiä.
Olisi epäilemättä vielä ihanampaa, jos Suomenkin euroviisukarsinnat olisivat mielenkiintoista katseltavaa. Valitettavasti monessa asiassa mahtava Yleisradiomme ei hyvää karsintaa ole onnistunut rakentamaan – joskin on annettava tunnustus niille upeille suurta oman todellisuuden rakentamisen kykyä osoittaville lausunnoille, joilla karseimmatkin tappiot selitellään onnistumisiksi.
Voikin kysyä, mitä Euroviisuissa pitäisi tapahtua, että tuottajat suostuisivat myöntämään epäonnistumisen. Riittäisikö edes sukurutsa tai silmitön väkivalta?
Ymmärrän kuitenkin tuottajien epämiellyttävän aseman. Kukapa ei olisi elämässään kokenut sitä loputtomalta tuntuvaa söhläämisen kierrettä, mihin yksi sinänsä harmiton sössiminen saattaa johtaa? Kun ihminen saa tietynlaisen mokaamisen meiningin päälle, korjausliikkeetkin muuttuvat liian rajuiksi synnyttäen vain lisää ongelmia.
YLEn riuhtominen Uuden Musiikin Kilpailun kanssa on ollut totisesti murheellista katsottavaa. Tietty ongelmien olemassaolo on epäilemättä aavistettu, kun uudistusten spiraaliin on päädytty, mutta korjaukset ovat vaikuttaneet järjettömiltä ja mielivaltaisilta. Ymmärsiköhän kukaan niitä UMK:n sekavia alati muuttuvia sääntöjä?
Tie loisteliaisiin voittoihin käy vielä loisteliaampien epäonnistumisien kautta!
Paljon puhuvan huipennuksen tämä sääntöjen muuttuminen sai viime vuonna, kun YLE muutti ne kesken kisan. Tämähän on hyvin inhimillistä: itsellänikin oli lapsena huvituksena keksiä korttipelejä ja vanhempiani vastaan pelatessa muuttaa sääntöjä kesken kaiken; mutta luovuin tavasta jo kauan ennen aikuisikää enkä missään nimessä voisi kuvitella tekeväni näin, jos olisin jossain oikeissa töissä.
YLEn tuottajatpa tekivät. Kun Elvis ry:stä kritisoitiin menettelyä, tuottajaporras vastasi henkilöön menevällä vittuilulla höystetyillä valheellisilla väitteillä. Suomalainen asemansa lujittanut pikkupomo ei voine tunnustaa epäonnistumista tai vastaanottaa kritiikkiä. Olemassaolonsa hän oikeuttaa uudistuksilla.
Nyt Suomea rohkeasti edustavan Daruden valintaa perusteltiin sillä, että suosittuja artisteja ei saada suostuteltua mukaan, koska luullaan Euroviisujen ja varsinkin siellä epäonnistumisen olevan tuhoisaa viihdetaiteilijan uralle. Näitä väitteitä vastaan paras todiste on upea laulajamme Viktor Klimenko, joka kävi täräyttämässä upealla kappaleellaan ”Aurinko laskee länteen” Suomelle nolla pistettä. Mutta Klimenkoa tämä tappio ei hidastanut, vaan hänen uransa loisteliaimmat vaiheet villinä ja romanttisena kasakkana olivat vasta edessä päin.
Kojon uran laskusuhdanne oli alkanut jo ennen pommiin nukkumista, eivätkä ”Huilumiehen” kuusi pistettä Loiriakaan paljoa hidastaneet. Ehkäpä pelkäämme vain epäonnistumista ja keksimme järjettömiä järkeilyjä fiilistelyjemme verukkeiksi? Loirin ja Klimenkon urat olkoot meille esimerkkeinä siitä, että monesti tie loisteliaisiin voittoihin käy vielä loisteliaampien epäonnistumisien kautta – ja on suorastaan onnistumisen mitätöintiä väittää suomalaiseen euroviisutuottajatyyliin epäonnistumista onnistumiseksi.
Voi myös olla, että suuret suomalaiset artistit karttavat euroviisuja viisaammin ja salaisemmin perustein. Musiikkibisnes maassamme perustuu nykyisin pikemminkin tunnettavuuteen TV:stä kuin musiikilliseen laatuun ja sisältöön. Monopolisoitunut kaverikapitalismi ei palkitse laatua, joten siihen ei ole tarpeen satsatakaan.
Voi olla, että italialainen euroviisufani, joka ei olisi seurannut suomalaista Vain elämää -sarjaa, ei aivan ymmärtäisi Cheekin suuruutta jos altistuisi Euroviisuissa tämän taiteelle. Vältetään monia kiusallisia hetkinä kun pidämme suomalaiset huippuartistit vain kansakuntamme omana salaisuutena.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.