Parasta, mitä Rosa Liksom on koskaan kirjoittanut

Olen lukenut varmaankin kaikki Rosa Liksomin kirjoittamat kirjat. Kun Hytti nro 6 kymmenen vuotta sitten ilmestyi, veikkasin sille Finlandia-palkintoa, ja senhän Liksom tuolloin romaanistaan sai. Kun yhden yön romaani Everstinna ilmestyi neljä vuotta sitten, kirjoitin arviossani, että tuossa tarinassa on kaikki.

Nyt, kun luin Liksomin uusimman, Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneen Väylän, olen valmis sanomaan, että se on parasta, mitä Rosa Liksom on koskaan kirjoittanut. Ja se on niin paljon sanottu, että sitä pitää ehdottomasti perustella.

Väylä kertoo neljätoistavuotiaan tytön evakkovuodesta, kun hänen ja perheen lehmien piti lähteä Lapin sotaa pakoon. Suoja, näin ajateltiin, löytyisi Väylän länsirannalta, mutta sinne on ensin päästävä. Sotilaista on selvittävä ja lehmät pitää saada houkutelluksi niiden mielestä pelottavan kiikkerälle lautalle, jotta pako onnistuu.

Siinä sivussa tyttö käy läpi elämäänsä, vaikeaa suhdetta outoon äitiinsä, isäänsä, sodassa kaatuneisiin veljiinsä ja Setään, joka opetti tytölle kaikkea ihmeellistä maailmankaikkeuden saloista. Kun kaiken lisäksi vuosi on tuon ikäisen tytön elämässä pitkän pitkä aika, mukaan tulevat myös naiseksi muuttumisen mukanaan tuomat ilot ja riemut ja tulevaisuuden pelot.

Liksom kirjoittaa Peräpohjolan murteella, jota joku kutsuu varmaan myös meänkieleksi. Kun en ole tuon murteen tai kielen erikoistuntija, en tiedä, miten tarkasti Liksom sitä käyttää, mutta tässä tarinassa valittu kieli toimii kyllä aivan mahdottoman hyvin. Ei Tornionjokivarren korvessa kasvanut lapsi muulla kielellä olisi edes osannut ajatella.

Väylä, jos mikä, on varsinainen kirjallinen roadtrip. Kirjan takakanteen piirretty kartta auttaa lukijaa ymmärtämään, millaisen lenkin tyttö tekee ensin viedessään karjansa turvaan pohjoiseen, mihin hänelle ja lehmille on osoitettu paikka, ja sitten lähtiessään etsimään raskaana olevaa äitiään jostakin vähän etelämpää.

Tyttö näkee ja kuulee kaikenlaista. Monesti hän on hengenvaarassa ihan vain luonnonolojen takia tai yksikertaisesti siksi, etteivät hänen voimansa tahdo riittää. Korven korppikin erehtyy kertaalleen luulemaan tyttöä kuolleeksi ja tulee nokkimaan tämän silmää.

Kuin huomaamatta Liksom paukuttaa meille faktoja ja lukuja sotaa Ruotsiin paenneiden elämästä. Ruotsi ei ottanut sodan aikana vastaan vain muutamia satoja suomalaisia vaan kymmeniätuhansia, ja pakolaisia tuli myös Norjasta, Tanskasta ja Virosta. Samaan aikaan Ruotsi teki kuitenkin rahaa myymällä rautamalmia Saksaan.

Pakolaiset pelastettiin suklaajuoman ja makkaravoileipien maahan, mutta toisaalta olot karanteenileireillä olivat kamalat. Ruotsalaiset eivät olisi asuttaneet niihin edes eläimiään. Kun karanteenissa olevat eivät saaneet tehdä töitä, ongelmat kiristyivät. Lapsia kuoli kuin kärpäsiä.

Joku voisi ajatella, että Väylä on Tommi Kinnusen vuoden takaisen Ei kertonut katuvansa -romaanin sukulaisteos, mutta ei se ole.

Lukiessani Väylää sekä kirjan päähenkilön maailmankaikkeutta ja sen rakennetta ihmetteleviä ajatuksia mieleeni nousi aivan toinen kirja: Finlandian joku vuosi sitten voittaneen Olli Jalosen Taivaanpallo. Kun Taivaanpallon nuorta päähenkilöä opastaa maailmankuulu ja oikeastikin vaikuttanut ja komeetalle nimensä antanut tähtitieteilijä Edmund Halley, Väylän sankarin opas on kaukoputken omistanut Setä, isän veli, joka kirjoitetaan kirjassa aina isolla kirjaimella.

Ja paljonhan Setä tytölle opettaa, mutta yhdessä asiassa kirjailija Liksom erehtyy pahan kerran. Kukaan ei vielä vuonna 1944 tiennyt, miten dinosaurukset hävisivät maailmasta, sillä Jukatanin niemimaalle iskeytyneen valtavan asteroidin tappava vaikutus ymmärrettiin vasta vuonna 1991. Joka tapauksessa niin Jalonen kuin Liksomkin kuvaavat erittäin sattuvasti sitä kehitystä, minkä oikea tieto pienen ihmisen mielessä saa aikaan.

Voin vain ihmetellä sitä, miten upeasti Liksom kuvaa sankarinsa suhdetta pelastettaviin lehmiin. Tämän kirjan lehmät eivät ole aivottomia märehtijöitä vaan eläviä luontokappaleita, joista niiden hoitajan on pidettävä parasta mahdollista huolta mutta jotka vastaavasti osoittavat hoitajalleen kiintymystä, jollaiseen läheskään kaikki ihmiset eivät pysty.

Entäs sitten tytön kasvaminen naiseksi, vaikkakin paljolti oman äitinsä negaation kautta? Kun kerran luonto ajaa tikanpojan puuhun, niin miksei sitten naista ja miestä toistensa syliin?

Kerrankin tiiviin ja lavertelemattoman kirjan lopusta käy ilmi, että Liksom on kuunnellut tarkalla korvalla tuon ajan kokeneita ihmisiä. Ei siis mitenkään merkillistä, että romaanin tapahtumat koskettavat niin syvältä. Suru on aitoa surua, ilo puhdasta iloa, ja ystävyys parasta, mitä ihminen voi osakseen saada.

Väylän loppu on ihastuttavan koskettavasti avoin. Jos Liksom joskus jatkaa tarinaansa, lähden varmasti mukaan.