Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja. Kosmos 2019.
Verkossa erityisesti sosiaalisen median kautta leviää nykyään yhä enemmän niin dis- kuin misinformaatiota, eli joko tahallisesti tai tahattomasti levitettyä väärää tietoa. Se vaikuttaa yhteiskuntaan ja demokratiaan: sitä käytetään aseena niin politiikassa kuin tahallisten ennakkoluulojen ja tuomittavien asenteiden välittämisessä.
Pystyykö valtavirran suorittamaa manipulointia enää täysin välttämään? Ehkä ei, mutta sitä voi yrittää. Muun muassa Suomen PENin sananvapauspalkinnon saanut tutkiva toimittaja Johanna Vehkoo pyrkii teoksellaan Valheenpaljastajan käsikirja tarjoamaan työkaluja siihen, kuinka tunnistaa paremmin väärää tietoa ja kumota sitä.
Kirjan taustana on Vehkoon Yleisradiolle tekemä Valheenpaljastaja-juttusarja. Tekijä ei ole kuitenkaan koostanut pelkkää vinkeistä ja ohjeista koostuvaa luetteloa, vaan hän on rakentanut kirjansa neljän suuren teeman varaan: valeuutiset, salaliittoteoriat, algoritmit sekä misinformaation psykologia.
Käsittelytapa on luonteva, koska käsiteltävä kokonaisuus on niin valtava ja vaikeasti hahmotettava. Jaottelu auttaa niin teemojen syventämisessä kuin lukijaa mieltämään asiakokonaisuutta paremmin: Vehkoo konkretisoi myös esimerkkitapauksien kautta, etupäässä liikutaan nykyajassa. Lopuksi annetaan vielä ohjepaketti.
Aiheen massiivisuuteen nähden Valheenpaljastajan käsikirja vaikuttaa ensi alkuun suppealta, mutta siihen on saatu iskevästi ja havainnollisesti mahtumaan, mikä on asiassa keskeisintä: kuinka paitsi puolustautua propagandaa vastaan myös oppia epäilemään omia oletuksiaan ja asenteitaan. Ammattitoimittajana Vehkoo kirjoittaa selkeää tekstiä, mukaan liitetään tiiviitä ja keskitettyjä tietoiskun omaisia neuvoja ja faktapaketteja.
Faktan ja totuuden määritelmissä Vehkoo pysyy perusasioissa: fakta on tosiseikka, joka on todistettu ja josta vallitsee jonkinasteinen yksimielisyys, ja se on myös tapahtunut todellisuudessa. Totuus puolestaan on jotakin, mikä vastaa todellisuutta ja se voi muodostua lukuisista faktoista.
Kaikessa tietotulvassa on tietysti hankaluutena se, kuinka osata tunnistaa luotettava informaatio – minkä selvittäminen vaatii vaivannäköä yhtä lailla vastaanottajalta. Disinformaatioon lyödään usein satiirin leima, millä yritetään hämmentää tunnistamista. Parhaana tunnusmerkkinä luotettavuuteen on jaetun tiedon läpinäkyvyys: mihin tiedot perustuvat ja mistä ne ovat lähtöisin.
Toisaalta väärä tieto löytää jatkuvasti uusia leviämiskeinoja ja -muotoja, taktiikat ja kanavat muuttuvat. Surullista on taas se, että osaa ihmisistä ei välttämättä enää edes kiinnosta, onko välitetty tieto totta vai tarua. Suhde tietoon ei ole lähtökohtaisesti rationaalinen vaan emotionaalinen. Oma maailmankuva ja käsitykset vaikuttavat myös tiedon vastaanottamiseen ja hyväksymiseen.
Valheenpaljastajan käsikirja lienee käyttökelpoisin sellaiselle lukijalle, joka liikkuu somessa paljon. Kirja käy myös ammatti-ihmisten tarpeisiin. Vehkoo ei kuitenkaan pyri kaikenkattavaan yleisesitykseen vaan keskittyy olennaiseen, kaikkein tärkeimpään. Lisätyökaluja löytyy kyllä, mikäli halua on mennä syvemmälle. Tarpeellista se olisi.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. Kemi Aili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.
