Jo
ennen Vetelehtijöiden (1953) ensi-iltaa Fellini liittyi
Cesare Zavattinin vetämään episodielokuvaprojektiin.
Zavattini, käsikirjoittaja ja neorealismin tunnetuin teoreetikko,
seurasi oppiaan objektiivisesta, tosiasiapohjaisesta elokuvasta ja
halusi luoda uuden reportaasimaisen tyylin, ”tutkivan elokuvan”
(film inchiesta). Suunnitelmana oli ”aikakauslehtielokuvien”
(rivista cinematografica) sarja, jonka aloittaisi Amore in
città (1953), todellisia ihmisiä ja tapahtumia kuvaava
episodifilmi.
Amore
in città jäi sarjan ainoaksi osaksi ja ”tutkivaa elokuvaa”
muistuttava idea toteutui vasta 1960-luvulla kevyemmän
kamerateknologian ja cinéma véritén myötä. Amore in
città ei myöskään todentanut Zavattinin teoriaa tosiasioiden
voimasta vaan oli metodeiltaan hajanainen ja realismiltaan häilyvä.
Kertovan subjektin ja fiktion osuutta ei voitu eliminoida, ja
Fellinin episodi ”Agenzia matrimoniale”
(”Avioliittotoimisto”) on tästä ilmeisen tahallinen
osoitus.
Fellini
selitti lähestymistapaansa: ”Tutkimusta voi tehdä vain jos on
tyly, röyhkeän tunkeileva. Omassa tutkimuksessani oli selkeä
satiirinen näkökulma, mikä päästi minut pälkähästä […]
Dokumentin voi tehdä vain omasta itsestään.” (Fellini 1976,
120.) Ei tiedetä, luuliko Zavattini ”Agenzia matrimonialen”
kuvaavan todellista tapausta. Nykykatsannossa on kuitenkin selvää,
että episodi yhdistää fiktiivisen ”reportaasin”
fellinimäiseen illuusio- ja naamioteemaan.
Tarinan
kertoja, nuori toimittaja (Antonio Cifariello), on tekemässä
reportaasia avioliittotoimistoista ja päätyy vanhaan taloon, joka
on täynnä kotitöissä puurtavia äitejä lapsineen. Hän harhailee
pitkillä käytävillä, kunnes lapsi ohjaa hänet
avioliittotoimistoon. Jutuntekoon valmistautumaton toimittaja keksii
peitetarinan: hän on etsimässä vaimoa ystävälleen, joka kärsii
lykantropiasta – psyykkisestä sairaudesta – ja uskoo ajoittain
olevansa ihmissusi.
Päähenkilön
vaeltelu oudon talon käytävillä edustaa unenomaista, kafkamaista
kuvastoa, ja peitetarina lisää tähän uuden epätodellisen
kerroksen. Piirre vahvistuu yhä, kun toimittaja kohtaa showjuontajan
tapaan esiintyvän virkailijan, joka johdattaa hänet
avioliittotoimiston maailmaan ja johtajattaren eteen. ”Jokaiselle
löytyy sopiva”, tämä sanoo.
Tässä
vaiheessa episodissa on vahva symbolinen lataus. On salaperäinen
äitien ja lasten talo, ytimessään avioliittotoimisto. Sekä
johtajattaren lupaus: edustaako se kaiken olemista kaupan,
suurkaupungin mentaliteettia? Vai sallimusta? Lykantroopillekin
nimittäin löytyy sopiva kumppani!
Morsianehdokkaan
kohtaaminen siirtää fokuksen illuusion ja todellisuuden (joskaan ei
Zavattinin tarkoittamien tosiasioiden) väliseen jännitteeseen.
Nainen (Livia Venturini) osoittautuu maalta muuttaneeksi
köyhän perheen kasvatiksi, joka tyytyy mihin tahansa, kunhan saa
toimeentulon ja turvan. Asetelma tukee Frank Burken havaintoa
(Burke 1984, 27), jonka mukaan Fellinin henkilöissä alkoi korostua
juurettomuus – siirtyminen perheistä ja pikkukaupungeista Roomaan
ja selviytyminen vieraassa ympäristössä.
Amore in città merkitsi Cesare Zavattinin neorealististen pyrkimysten epäonnistumista.
Ajatus
sopivan kumppanin löytymisestä jokaiselle alkaa vaikuttaa
kaunistelulta, peitetarina vähäosaisen hyväksikäytöltä.
Ratkaisevalla todellisuuden kohtaamisen hetkellä toimittaja nostaa
mustat lasit silmilleen kuin yrittäisi vielä naamioitua mutta
lopettaa sitten valehtelemisen. Kuten Moraldo Vetelehtijöissä
hän torjuu illuusion muttei koske sosiaaliseen järjestykseen. Köyhä
tyttö saa pysyä roolissaan, sillä toimittaja järkeilee, ettei
tämän perspektiiviä kannata edes yrittää laajentaa puhumalla
mahdollisuuksista tai muutoksesta: ”Hän olisi pitänyt
todellisina ja tärkeinä vain jokapäiväisiä tarpeitaan ja
välittömiä ongelmiaan.”
Perustelu
kuulostaa niin Zavattinin neorealismikäsityksen kuin journalisminkin
satirisoinnilta: takertuminen jokapäiväiseen ja välittömään
estää muutoksen. Fellinin seuraavassa ohjauksessa, täyspitkässä
Tiessä (La strada, 1954) jokapäiväinen ja välitön
ovat jo ”vähiten luotettavia asioita pirandellomaisessa
labyrintissa, johon ihminen on eksynyt” (Liehm 1984, 153). Siinä
missä ”Agenzia matrimoniale” on vartin mitassaan kepeää
ajatuksen liikettä, Tien liike on konkreettista, vaivalloista
ja hengellistä: kyseessä on kärsimystie, jolle on helppo antaa
kristillinen, tarkemmin sanoen fransiskaaninen merkitys.
Raa’asta
voimamiehestä Zampanòsta (Anthony Quinn) ja tämän
apulaiseksi joutuvasta Gelsominasta (Giulietta Masina) kertova
tarina avautuu fransiskaanisena Gelsominan hahmon kautta. Claudia
Consolati luettelee (Consolati 2014) piirteitä, jotka kytkevät
Gelsominan ”pyhän hullun” käsitteeseen – johon Fellini
itsekin viittasi – sekä Franciscus Assisilaiseen. Näitä
ovat lapsenkaltaisuus, iloisuus ja leikkisyys sekä tyytyväisyys,
onnellisuus ja riemu. Kuten Franciscus, Gelsominakin elää
yhteiskunnan marginaalissa ja kohtaa laitapuolen kulkijoita. Selkeä
viittaus syntyy, kun klarissalainen (fransiskaaninen) nunna tähdentää
hänelle liikkeellä pysymisen tärkeyttä: kasveihinkin voisi
kiintyä, ja se vieroittaisi Jumalasta. Tätä ennen Gelsomina on
istuttanut iloisena tomaatteja, vaikka on jatkamassa Zampanòn kanssa
matkaa.
Pyhän
hullun tapaan Gelsomina tarkastelee maailmaa lapsenomaisella
ihmetyksellä, pyrkii hengelliseen yhteyteen sen kanssa ja hakeutuu
lasten, eläinten ja kasvien pariin. Taianomaisessa kohtauksessa hän
kohtaa mykän vammaisen lapsen ja lähestyy tätä uteliaana kuin
näkisi ensi kertaa omakuvansa. Yhteys maailmaan laajenee
uskonnollisessa kulkueessa ja enkelisiipisen Hullun (Richard
Baseheart) nuorallatanssinäytöksessä, mutta Zampanò muuttaa
hänen vaelluksensa kärsimystieksi.
Lopullisesti
Gelsomina samaistuu pyhyyteen, kun hän kuolemallaan lunastaa
Zampanòn epäinhimillisestä itsekeskeisyydestä ja yksinäisyydestä
ihmiseksi, joka suree menettämäänsä yhteyden mahdollisuutta. Tämä
on linjassa sen kanssa, että Consolatin mukaan pyhä hullu edustaa
patriarkaalisen status quon ja maallisen yhteiskunnan vastavoimaa.
Väkivaltainen, itseensä sulkeutunut, kanssaihmiset esineellistävä,
Gelsominaa riistävä Zampanò on patriarkaalisuuden ja
maskuliinisuuden pimeiden puolien ruumiillistuma. Yhteiskunnallinen
ulottuvuus kiteytyy siinä, että hän ostaa Gelsominan tämän
köyhältä äidiltä, joka yrittää elättää lapsikatraansa.
Aiemmin äiti on myynyt Zampanòlle toisenkin tyttären, joka on jo
kuollut (kenties Zampanòn loppuun ajamana).
Ihmisyyden
ja yhteyden torjunnassaan Zampanò on myös traaginen hahmo.
Kuolinuutisen kuuleminen ripustettujen lakanoiden takaa sekä
maailman hiljeneminen loppukohtauksessa korostavat hänen
eristyneisyyttään. Hän on kovempi kuin ”terästäkin
vahvempi” koukku, jonka hän voimanäytöksessään toistuvasti
murtaa; kuorestaan hän ei pysty murtautumaan.
Pyhän
hullun teema ja Zampanòn tietoisuuden kasvu eivät kuitenkaan
edellytä uskonnollista, ylimaallista selitystä. Katarttisessa
loppukohtauksessa Zampanò kohottaa katseensa pimeälle taivaalle ja
saattaa nähdä yhtä hyvin kosmisen tyhjyyden kuin Jumalan. Vaikutus
on joka tapauksessa sama: ensimmäistä kertaa hän tajuaa yhteyden
ja kommunikaation mahdollisuuden, jonka Gelsomina on hänelle
tarjonnut ja jonka hän on menettänyt. Ensimmäistä kertaa hän
ymmärtää olevansa yksin ja katuu.
Asetelmien
pelkistyneisyys ja tunnustuksellisen uskonnollisuuden puuttuminen
liittyvät Tien yksinkertaiseen tyyliin, jota voi luonnehtia
arkkityyppiseksi tai mytologisoivaksi. Fellinin mukaan teos oli
”täydellinen luettelo omasta myyttisestä maailmastani”
(Burke 1984, 37). Arkkityyppisyys koskee erityisesti henkilöhahmoja.
Gelsomina ja Zampanò edustavat määrättyjä ominaisuuksia, kun
taas kolmas päähenkilö, Hullu, on vaikeammin määriteltävä
yhdistelmä pirullisuutta ja enkelimäisyyttä. Hänellä on
keskeinen osuus elokuvan kehityskaaressa: Hullu esittää
Gelsominalle ajatuksen, jonka mukaan pienimmällä kivensirullakin on
tarkoituksensa. Tämä ”olemisen suuri ketju” –
keskiaikaisen kristillisyyden kautta Platoniin palautuva
käsitys kaikkien olentojen paikasta luomakunnassa – viimeistelee
Gelsominan muuttumisen pyhimykseksi, joka rakastaa kaikkea, jopa
Zampanòa.
Arkkityyppisyys
vei Fellinin henkilöhahmoja yhä kauemmas neorealistisista,
ajankohtaisten olosuhteiden määrittelemistä henkilöistä.
Vaikutteita tuli Charles Chaplinin kulkurihahmosta:
Gelsominalle alussa puettava knalli on suora laina kulkurilta, ja hän
muistuttaa koomisessa pyrähtelyssään Chaplinia (joskin
kasvonilmeiltään enemmän Stan Laurelia). Lisäksi Tien voi
nähdä varioivan erityisesti Chaplinin Sirkuksen (The
Circus, 1928) asetelmia, uhrautumisideaa ja loppukuvaa.
”Chaplinin klassisissa loppukohtauksissa kulkuri käveli kohti
toivorikasta horisonttia. Tie johtaa yöhön”, kirjoittaa Rune
Waldekranz (Waldekranz 1956) ja tulkitsee Gelsominan kulkuria
realistisemmaksi hahmoksi: myös Gelsomina on riistetyn ihmisen
vertauskuva, mutta toisin kuin kulkuri, hän on haavoittuvainen ja
kuolevainen ja voi paeta vain hulluuteen. ”Fellini on
toteuttanut sen, mikä ehkä kangasteli Chaplinin sisimmässä:
kuvannut elävää klovnia. Siksi Tie käsittelee klovnin
kuolemaa.”
Frank
Burke esittää (Burke 1984, 37–53) vielä pessimistisemmän,
puoliuskonnollista lunastusajatusta vastustavan tulkinnan: ”tie”
on sivilisaation konventio, valmiina annettu rajoittava reitti, josta
tulee väkivallan, hylkäämisen ja vieraantumisen näyttämö.
Lapsen kasvupotentiaalin omaava, luontoon yhteydessä oleva Gelsomina
heitetään työn, rahan, kurin ja abstraktioiden maailmaan. Hullu
syöttää hänelle kristillisen illuusion – kuvitelman
pienimmänkin kivensirun tarkoituksesta – sekä ajatuksen
Zampanòlle omistautumisesta. (Samalla kriitikot ovat Burken mukaan
nielleet ajatuksen, että kyseessä olisi Fellinin ”sanoma”.)
Nunnaluostarissa Gelsomina antautuu eskapistiselle, elämän ja
luonnon kieltävälle traditiolle ja avioliittoinstituutiolle. Hän
omaksuu kaikkein epävapaimman ja perinteisimmän naisen roolin,
kadottaa minuutensa ja tuhoutuu. Zampanò menettää ihmisyytensä
rippeet ja taantuu tyhjäksi, elottomaksi olioksi. Fellinin
”apokalyptisessa visiossa” sivilisaatioprosessi sisältää
oman tuhonsa siemenet ja johtaa sivilisaation ja ihmisyyden
kieltämiseen.
Nämä
tulkinnat osoittavat, kuinka Tien arkkityyppisyys taipuu eri
maailmankatsomuksiin. Italiassa teos kuitenkin joutui marxilaisten,
tiukkaa neorealismin määritelmää vaalivien kriitikkojen
hyljeksimäksi.
Voiko venäläistä runoutta edes lukea Butšan jälkeen? Viime syyskuussa venäjänkielisten runoilijoiden festivaalilla Tartossa kertoi Frankfurt-am-Mainissa asuva runoilijatar opiskelleensa venäläistä kirjallisuutta […]
Thomas ManninKuolema Venetsiassa on noussut Oulun teatterin lavalle tanssillisena Carl Knifin koreografioimassa ohjauksessa. ”Sovitus vie mukanaan”, Pete Huttunen kirjoittaa.
Oulun teatterin Nuorten näyttämö tarttui tänä kevättalvena Jean Anouilhin sovitukseen Sofokleen klassikkonäytelmästä Antigone. Lasten ja nuorten teatterifestivaalilla esityksen katseli Ulla Kaislaranta.
Kaltion päätoimittaja Paavo J. Heinonen kutsuttiin panelistiksi 12.1.2023 Kirkkoniemessä pidettyyn Barentsin alueen yhteistyön 30-vuotisjuhlaan. Valokuvaajaksi mukaan lähti Tuomo Kangasmaa, joka dokumentoi reissun merkittävät hetket.
Suomalaisten Bufo- ja Post Control -tuotantoyhtiöiden osatuottama Salaliitto Kairossa tuli teatterilevitykseen pääsiäisviikolla. ”Teologiseen yliopistoon trilleri tuntuu ajatuksena ristiriitaiselta”, Reijo Valta kirjoittaa – mutta ristiriita ei häiritse elokuvanautintoa.
Toisella luokalla Janne Kuustie kertoi koulukavereilleen olevansa presidentti Kekkosen henkivartija. Mielikuvitus on edelleen Akseli Klonkin teatterinjohtajan tärkein työväline. Ouluun 1997 […]
Áillohaš eli Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001) avusti Kaltiota vuodesta 1964 alkaen etenkin kirja-arvosteluja kirjoittamalla. Áilun 80-vuotispäivän johdosta julkaisemme uudelleen kolme hänen Kaltioon vuosina 1964 ja 1965 kirjoittamaansa tekstiä.
”Tarina poukkoilee polveillen. Parhaita paloja ovat Kotisaaren muistelukset puolankalaisesta elämänmenosta ja sanailusta entivanhaseen malliin.” Risto Kormilainen arvioi Ahti Kotisaaren tarinakokoelman.
”Mitättömän tuntuisista, lyhyistä päälauseista alkaa loppua kohden huokua uhmakkuus. Teoksen pohjavire muuttuu entistä ahdistavammaksi häviävän pienissä havainnoissa.” Matti A. Kemi luki Riikka SimpuranPainottomuuden.
”Omaperäinen, omaääninen teos on raikas esimerkki suomalaisen runouden uudesta aallosta”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi kirjoittaa Petra Vallilan esikoisteoksesta ehkä.
Piispa Jari Jolkkonen jatkaa Kuopion hiippakunnan vahvaa kirjallista perinnettä teologisella esseekokoelmalla, jossa hän pohtii kristillistä ihmiskuvaa, uskon ja politiikan suhdetta sekä spiritualiteettia. Risto Kormilainen kritikoi.
Kaltio kutsui Helsingin Ylioppilaslehden päätoimittaja Adile Sevimlin esiintymään Oulun naiskulttuuriviikolla Kirjallisuuden talolle perjantaina 17.3. (klo 17.30). Viikon pääkuraattori Ulla Kaislaranta haastatteli viime vuoden esikoiskirjailijaa.