Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Kajaanin kaupunginteatteri: Vanhan naisen vierailu.
Käsikirjoitus Friedrich Dürrenmatt, ohjaus Heta Haanperä, lavastus Markku Hernetkoski, puvut Riitta Raunio, valot Jukka Laukkanen, äänet Juho Lukinmaa, videot Topi Lindh, maskit Kati Seppänen, musiikki Jari Rättyä ja Juho Lukinmaa, rooleissa Perttu Hallikainen, Tarja Heinula, Janne Kinnunen, Kristina Koivumies, Salla Loper, Kimmo Penttilä, Jari Rättyä (muusikko), Mika Silvennoinen, Sampsa Timoskainen, Satu Turunen ja Juho Uusitalo sekä Mika Huttunen ja Harri Leinonen.
Ensi-ilta Teatteritalon näyttämöllä 19.9.2020.
Tiedättekö mitä? Jos kirjoittaisin englanniksi, otsikko kuuluisi, kuinka ”Medeia of Euripides meets Inspector of Gogol”, mutta en tarkoittaisi jotakin sellaista, jossa Godzilla meets King Kong, mutta ymmärtäisitte silti, mitä yritän sanoa.
Heta Haanperä on ohjannut viimeiseksi työkseen Kajaanin kaupunginteatteriin Friedrich Dürrenmattin näytelmän Vanhan naisen vierailu, jossa muinaiskreikkalainen tragedia aikuisten oikeasti törmää venäläisklassikkoon. Dürrenmatt on sijoittanut hulppean kostotarinansa pieneen ja kituvaan kaupunkiin, joka odottaa mijardöörin vierailua kuin pikkuyritys korona-avustuksia.
Tästä on yksinkertaisimmillaan kyse Kajaanissa syyskuun lopulla ensi-iltansa saaneessa klassikossa vailla vertaa: ikuisesti oikea-ajallisesta teatterikappaleesta, joka on niin vanha ja siksi aina niin uusi.
Dürrenmattin vuonna 1956 kirjoittama näytelmä on aito ja aina ajankohtainen moraliteetti. Vanha nainen – no vanha ja vanha – saapuu synnyinkaupunkiinsa, ja vetää sen väen luokalle. Saatte miljardin, jos korjaatte yli neljänkymmenen vuoden takaisen vääryyden.
Mitäpä luulette? Tarttuuko kukaan tarjoukseen, joka pelastaisi kuolevan kaupungin ja sen asukkaiden elämän?
Kuka pystyy vastustamaan moista tarjousta? Humanismin arvoihin sitoutunut lukion rehtori? Jeesuksesta saarnaava pappi? Pormestari, jolla ei ole keinoja korjata tilannetta? Kauppiaan vaimo? Lapset, joille luvataan urheiluautoja ja ranskan ja englannin opintoja? Niinpä. Pankaapa itsenne siihen asemaan.
Haanperä on kertonut, kuinka hän Kajaaniin tullessaan sanoi, että haluaa tehdä juuri tämän näytelmän. Tietenkin taiteellista teatteria tekevä Kajaani myöntyi. Nyt nähdään jotakin sellaista, mitä reilun puolen vuoden teatterisulun vahingoittaman mielen kannatti odottaa.
Näemme varsin perinteisen näytelmänäytelmän, jossa kaikki on kohdallaan ja mitassaan; ikuisen tarinan, joka panee katsojansa tiukille. Mihin Sinä olisit valmis? Mitä Sinä tekisit saadaksesi mittaamattoman läjän rahaa? Mitä yhteisösi vuoksi? Olisitko valmis vaikka sitten tappamaan?
Dürrenmattin teksti on nerokas, ja aivan oikeasti niin Euripideen kuin Gogolin tarinoista ammentava. Itse asiassa koko näytelmä yhdistää todellakin kaksi tai oikeastaan kolme klassikkoteosta tavalla, joka tekee siitä itsestään kuolemattoman.
Haanperän versio klassikosta on juuri sopivan kokoinen ja oloinen Kajaaniin. Jari Rättyän ja Juho Lukinmaan musiikki tuo sen sopivan lähelle Kajaania ja Kainuuta, mutta sen kummemmin musiikki kuin asetelmakaan eivät metelöi Kajaanilla tai Kainuulla. Tämä kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan mielissämme. Mihin olemme valmiita? Pyhittääkö tarkoitus lopultakin keinot?
Vanhan naisen vierailu on kokonaisen ensemblen yhteisen työn tulos. Kun Dürrenmatt kirjoittaa esitysohjeissaan, ettei ilkeää näytelmää saa esittää ilkeästi vaan inhimillisesti, surullisesti ja huumoria viljellen, Haanperä tekee juuri niin.
Näytelmä on todellakin hilpeä ja samaan aikaan niin surullinen. Se ei ole liian vakava, mutta jättää katsojan mieleen paljon kysymyksiä. Miksi pappi on valmis surmaamaan? Miksei edes perhe tee mitään puolustaakseen miljardiin vaihdettavaa isäukkoa? Miksi ehdottomasti väärin nuoruudessaan toiminut mies (Janne Kinnunen) on valmis uhrautumaan yhteisönsä onnen puolesta? Mitä järkeä siinä muka on? No, saman verran kuin Sillanpään marssilaulussa, jossa mullasta maan isät katsovat kuolemaan marssivia poikiaan.
Vanhan naisen vierailu on erinomaisten näyttelijöiden juhlaa. Tarja Heinulan kostoa himoava Claire Zachanassian joutuu itsekin miettimään, mitä tekee. Lukion rehtorin (Satu Turunen) on pakko mitata humanisminsa syvyyttä. Lääkärikin (Kimmo Penttilä) joutuu pohtimaan, kenen elämät ovat tärkeitä ja kenen eivät. Kirkkoherran (Sampsa Timoskainen) vastauksenhan me tiedämme, sillä hänen maailmassaan itsensä uhraaminen on paras uhri kaikista. Ja siinä on se kolmas klassikko, jonka Dürrenmatt tarinaansa kietoo.
Sitä en tiedä, kuka keksi näyttämöllä nähtävät junat, mutta juuri tällaista leikkivää otetta teatteriin kaipaan. Topi Lindhin videot ovat upeita ja Markku Hernetkosken lavastus elokuvista ja tv-sarjoista tutuista autoista tai junista ulosastuvine jalkoineen maailmanmittaisen kliseen loistava toisto-oivallus. Ja kun sankaritar pitää pukea, Riitta Raunion kuplamuovihääpuku on keksintö vailla vertaa!
Olen aina ihastellut Haanperän kykyä miettiä ja visualisoida näyttämökuvansa, mutta tässä viimeisessä Kajaanin-ohjauksessaan hän osoittaa tuntevansa välineensä paremmin kuin kukaan.
Kiitos Heta ja kiitos koko porukka! Tällaista teatterin pitää olla. Haastavaa. Hauskaa. Traagista. Vaikeitakin asioita kepeällä otteella käsittelevää. Kepeys on lopultakin raskasta ja vaativaa, niin kuin elämä vain voi olla.
Tähteytys on tarpeetonta. Tämä on täydellistä teatteria.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.