Blankface: Lapua 1976. 112 min. Ensi-ilta 1.9.2023. K12.
Ohjaus Toni Kurkimäki, käsikirjoitus Tuukka Haapamäki ja Toni Kurkimäki, kuvaus Tero Saikkonen, leikkaus Tuukka Haapamäki, lavastussuunnittelu Ilona Lassila, maskeeraussuunnittelu Terhi Väänänen, pukusuunnittelu Elina Vättö, sävellys Joona Vainionkulma.
Rooleissa Linnea Leino, Konsta Laakso, Hannu-Pekka Björkman, Leo Sjöman.
Suomalaiseen esikoisohjauksen kaanoniin paukahtaa mainio historiallinen kuvaus, kun Toni Kurkimäki (1978) ohjaa kotikonnuiltaan näytteeksi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen. Kokoillan debyytiksi teos on eksplosiivinen perhesuhdedraama.
Jo alkuminuuteiltaan raina vakuuttaa. Lieskat talvisessa maisemassa ovat tylyä kolmiväridraamaa puna-kelta-mustamaisemineen. Kuvaaja Tero Saikkosen kameratyöskentely on vanhakantaista hitaudessaan ja maalailussaan, semminkin Tuukka Haapamäen editointi tekee oikeutta kameratyöskentelylle.
Tarinankerronta on notkeaa. Vie eteenpäin rivakasti, eikä ruuti ehdi kastua missään vaiheessa. Juonenpaljastuksena voin kertoa, että patruunatehdas räjähtää, mutta siihen tragediaan päästään vasta loppusegmentissä. Keskiössä on ihmisläheisesti kerrottu perhedraama, joka ohjaaja Kurkimäen ja käsikirjoittajapari Tuukka Haapamäen hyppysissä on kuin luoti: vinha, vaarallinen ja altis vahingoittamaan katsojansa tunnemaailmaa.
Päähenkilökaksikko Linnea Leino ja Konsta Laakso ovat mukavan tuoreita kasvoja valkokankaalle. Heidän keskinäinen kemiansa on karismaattista, ilmeikästä ja ajoitukseltaan liipasinherkkää.
Kehun ansaitsee teoksen kielellisyys. Murteellisuus ei horju, soljahtelee kokonäyttelijäkunnaltaan särähtämättä.
Lavastus ansaitsee kehunsa myös. Eri sukupolvien huoneistot näyttävät ajankuvaa ja -ajatteluaan maalaustaiteineen ja kirjahyllyn sisältöineen. Huolellisesti tehty taustatyö ruttaantuu pelkästään muutamassa kummallisessa seikassa: esimerkiksi autokanta on vain ja ainoastaan 1970-luvulta liian uudenkarheaa, autot ovat kevätsäätä ajatellen aivan liian kiiltäviä ja vahattuja. Sairaalakohtauksissa on anakronismeja. Samoin ravintolamiljöön lasit ja istuimet eivät myöskään istahda ajankuvaan.
Taustakappaleita kuullaan harvoin. Poiminnoiltaan niillekin kiitosta, koska yksikään valittu kappale ei ole 1970-luvun Suomi-iskelmineen puhkikulutettua. Draamajaksoissa Joona Vainionkulman luoma äänimatto on välillä kliseistä vihlontaa ja jousinostatusta. Äänimassa olisi soundannut kyllä minimalistisempana. Sanarikkaalla ja prosodialtaan onnistuneella dialogilla olisi selvitty ilman jatkuvaa musiikillista ylidramatisointiakin.
Teollisuuspatruunana Hannu-Pekka Björkman ja sulhasehdokas Konsta Laakso kiperine, erilaisine isäkomplekseineen ovat käsikirjoittajakaksikolta vertaansa vailla juonellistamisessa. Tehdasyhteisön sivuroolit ovat naisvaltaisia, ilahduttavan kantavia ja pohojanmaalaisittain väkeviä.
Loppukohtauksessa tehdas räjähtää. Efekteineen muutama sekunti räjähtävyyttä on onnistunut taidonnäyte. Pyrotekniikka parikymmenminuuttisessa loimuaa, vaara ja epätietoisuus on ainaisesti läsnä. Viipyilevä lopetusjakso on taidokkaasti rakennettu. Romahtanut tehdasmiljöö on vaatinut lavastukselta pöljistyttävän paljon.
Mässäilemättä epätietoisuus tihentyy, kalmojakin yllättävän vähän. Maskeeraus on hurjaa, onnistunutta ja uskottavaa. Palomiesten työskentely harjaantunutta, paniikintunne ja pelko hienovaraisesti kuvitettua. Ihailtavaa, suorastaan kylmäävää.
Elokuvan lopputekstit loppuvat pressinäytöksessä kai kesken, vaikka muutama nykykappale soikin muutoin tyhjällä kankaalla. Kysyn mielessäni, mitä olivat kehumani iskelmät 1970-luvulta. Penään, miksi lopputekstit pilataan nykyajan heikoilla musiikkivalinnoilla. Tunnelma särkyy hetkeksi, mutta pääosassa onkin kytevästi poltettu draama.
Vaikkakin teoksen tapahtumat ovat fiktiivisiä, näemme elokuvateattereiden tarjonnassa harvoin enää tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia. Kassamagneetteja elämäkertaelokuvia lukuun ottamatta on suomalaisessa elokuvataiteessa enää harvassa. Tämä episodielokuva on kelvosti vaipoitettu. Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Aluksi taas tiedotusasia: tilaajat, muistakaas tarkistella myös sähköpostienne roskapostilaatikoita. Lokakuussa lähetetyistä tilauslaskuista nimittäin suuri osa on yhä maksamatta, ja kunhan […]
Tämän joulukuun kansiteoksemme on Pirjo Nykäsen öljyvärimaalaus ”Kasvatan kukkia sinulle rakkaani” (2019), jonka voi 25.1.2024 saakka nähdä Raahen Myötätuuli-galleriassa. Kaksi […]
”Vastoin ennakko-odotuksia elokuva on surumielinen, paikoin jopa eksistentialistinen pohdinta Pasasen luonteesta ja sisäisistä ristiriidoista.” Matti A. Kemi arvioi syksyllä suurempaa menestystä saavuttamattoman Spede-elokuvan.
Oulun teatterin Post-Kabareen ”sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä”, kriitikko Tenka Issakainen toteaa pikkujouluajan kantaesityksestä.
Mummola ei ole se tavanomaisin jouluelokuva. Tia Kouvon 10.11.2023 teatteriensi-iltansa saaneen esikoispitkän arvioi Kaltiolle ilahduttavaksi Matti A. Kemi.
”Mutta jotain on tapahtunut, ja toivottavasti tapahtuminen jatkuu.” Päätoimittaja on juuttunut jonkinlaiseen… no, juuttunut. Juuttunut.
”Mitä tänään söisimme? Kaikkea on. Informaatioähky. Silmäkarkkia. Puhelimessa 5000 kuvaa. Onko meillä tähän varaa? Muista ottaa kuva.”
”Yhtään puhdasta arkkia ei löydy, vaikka käyn läpi koko talon. Muistan toissaviikolla ajatelleeni, että paperi on aika vähissä, mutta riisiäkään en käynyt ostamassa. Sitä paitsi paperin ostaminen tuntuu yhtä väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta kuin pottujen ostaminen.”
”Kyseessä on myös hieman vahingossa Suomen suurin raanukokoelma sekä arkisto.” Amanda Hakoköngäs jututti Elina Juopperia tämän ”Perintö”-teoksen tiimoilta.
”Kuivakka tekstiaines lukuisine viitteineen haukotuttaa toisinaan”, Matti A. Kemi toteaa Martti Soramäen ensyklopediamaisesta Yleisradion historiikista Sensuurista sananvapauteen.
