En ole koskaan käynyt niissä maissa ja kaupungeissa, missä ihmisiä näyttää ainakin eri medioitten välittämissä kuvissa olevan todellakin kuin muurahaisia. Olen opiskeluaikanani asunut hetken Kööpenhaminassa, vieraillut Lontoossa ja Glasgow’ssa monet kerrat, katsellut junien ikkunoista eteläisen Englannin päättymättömiä talorivejä. Mutta näistäkin miljoonakaupungeista löytyy autioita joutomaita, ihmisen hylkäämiä paikkoja. Tyhjyyksiä, joista jotkut on ”luonto” jo vallannut takaisin.
Lähes kaiken tutkimustiedon valossa Maapallon luonnon romahdus on tällä hetkellä vain ajan kysymys. Minne ihminen vain katseensa kääntää, hän näkee sukupuuttoon kuolevia lajeja, köyhtyviä ekosysteemeitä, elämän nopeutuvaa häviämistä. Maailmanlaajuinen havahtuminen antaa kuitenkin odottaa itseään.
Itsekin käytän enemmän aikaa tämän asian murehtimiseen kuin luontoa säilyttävän käänteen mahdollisesti aiheuttavaan toimintaan. Syyllisyydentuntoni ei ole tarpeeksi vahva, sanon itselleni. Elän jo melko vähällä verrattuna joka päivä autoilevaan, viikonloppulomille kaukomaihin lentävään, ehdottomasti joka aterialla lihaa syövään, jatkuvasti roskansa metsään heittävään kuvitteelliseen länsimaiseen mieheen, jonka olen tuhon ja ilmastonmuutoksen kuvaksi itselleni muodostanut. Jalanjälkeni on niin paljon pienempi, uskottelen, ja annan itselleni luvan makkaraan, juustoon ja satunnaiseen taksikyytiin ainoana matkustajana.
Viime kädessä luotan vielä siihen, että ”luonto” on ihmistä vahvempi, ja ihmislaji tuhoaa itsensä ja oman tuhoamisvimmansa ennen kuin onnistuu tuhoamaan kaiken Telluksen elävän. Ihmisen näkökulmasta toki kumpikaan vaihtoehto ei ole millään tavalla toivottava.
Jokainen ihminen on laulun arvoinen / Jokainen elämä on tärkeä / Jokainen ihminen vain elää hetken sen, / sen minkä kohtalo on hälle määräävä.
Pystymmekö lajina koskaan kokemaan kaikkia muita lajeja yhtä tärkeäksi kuin omaamme? Läiskinhän minäkin kesäisin kuoliaiksi hyttysiä ja paarmoja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia, kun ne vain yrittävät jatkaa sukuaan tai aterioida. Pystymmekö suojelemaan lajimme ulkopuolista elämää tarpeeksi, jotta se säilyisi meidänkin säilymisemme mahdollistaen?
Kaikki eläimet käyttävät joitain toisia orgaanisia olioita oman elämänsä ylläpitämiseen. Jonkinlainen tasapaino tässä hyväksikäytössä on tällä planeetalla jatkunut hyvin pitkään, miljoonia vuosia. Ehkä se on jo menetetty. Ehkä millään ei ole enää mitään merkitystä.
Ehkä globaali ekosysteemi on se Jumala, jonka Nietzsche kirjoitti kuolleen ihmiskunnan surmaamana.
Nihilismin, johon näissä ajatuskuluissa on helppo päätyä, ei kuitenkaan tarvitse estää meitä arvostamasta ajattelevan yksilön ulkopuolista maailmaa, toisia ihmisiä, ympäristöä, luontoa. En voi olla varma siitä, onko omalla käyttäytymiselläni merkitystä tässä seitsemän ja puolen miljardin ihmistuhoyksilön planeettapesässä, mutta voin silti tehdä valintoja, jotka saamani tiedon perusteella voisivat estää kaikkea tuhoutumasta etenkin, mikäli jokainen ihmismuurahainen valitsisi samalla tavoin. Kantin kategorisen imperatiivin voinee näin sovittaa nihilismiinkin.
Ja juuri siksi, että en voi olla varma, valinnallani on merkitystä. Jos tietäisin varmasti tiettyjen tekojen johtavan myönteiseen lopputulokseen, en voisi olla tekemättä niitä. Olisin automaatti. Koska epäröin, voin kokea teoissani vapautta.
Toisaalta tämäkin tulkinta alkaa kuulostaa liian yksilökeskeiseltä, liiaksi minään kietoutuneelta. Haluaisin ajatella meitä, yhdessä, koko tätä systeemiä.
Ja haluan ajatella kesää. Kaunis unohdus!
Tämä Kaltio julkistetaan virallisesti lauantaina 10.6. Kurtinhaudan rannassa Maakinen Martinniemi -tapahtumassa, jonka pääesiintyjänä on kirkas horisontti. Lehdessä on juttuja siitä, miten ihminen on luonnossa ja miten luonto on ihmisessä. Tehkää, minkä voitte, enempää ei pidä vaatia.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
