Maija Saviniemi (toim.): Kalle Päätalo tutkijoiden silmin. 202 s. Tietolipas 271. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2022.
Taivalkoskelaissyntyinen ja sittemmin Tampereelle muuttanut kirjailija, professori ja kunniatohtori Kalle Päätalo (1919–2000) on käsite ja ilmiö suomalaisessa kulttuurissa. Hänen tuotantonsa on erittäin laaja alkaen vuonna 1958 ilmestyneestä esikoisteoksesta Ihmisiä telineillä ja päättyen massiiviseen 26-osaiseen Iijoki-sarjaan, jonka viimeinen osa ilmestyi 1998. Sarjaa pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden laajimmista teoksista.
Päätaloa ja hänen tuotantoaan on tutkittu yllättävän vähän ottaen huomioon tuotannon laajuuden. Ensimmäisen väitöskirjatutkimuksen teki Ritva Ylönen 2013. Hän tutki Iijoki-sarjan vastaanottoa ja vaikutusta. Viimeisin väitöskirja on tarkistettu Oulun yliopistossa 2018 tekijänä Sari Keskimaa, joka tutki Iijoki-sarjaa kielielämäkertana. Gradu-tutkielmia Päätalosta on tehty kielen ja kirjallisuudentutkimuksen alalta jo 1970-luvulta lähtien.
Oulun yliopisto ja Kielipankki ovat julkaisseet 2019 korpuksen eli tekstikokoelman, jossa on kaikki Iijoki-sarjan romaanit. Teksteihin on liitetty kieliopillinen jäsennys, ja näin aineistosta on mahdollista hakea sanan muotojen tai kieliopillisen rakenteen esiintymät. Korpus tarjoaa eri alojen tutkijoille monipuolisia mahdollisuuksia tutkia Iijoki-sarjaa. FT Maija Saviniemi on koonnut raikkaan teoksen Kalle Päätalo tutkijoiden silmin, jonka kirjoittajat luotaavat Päätaloa historian kuvaajana, kielen ja murteen taitajana sekä Hermanni Päätaloa voimasanojen käyttäjänä. Teoksessa kuvataan myös Kallen kasvua kirjoittajaksi ja kirjoittajana.
Muistitieto lähdeaineistona on saanut arvostusta kunnolla vasta 1980-luvulla. Päätalolla se on ollut aina tärkein lähde, vaikka häntä arvosteltiin liiallisesta pikkutarkkuudesta. Jälkiviisaasti on hyvä ajatella, että ellei hän olisi niin tehnyt, ei nykyihmisillä olisi monistakaan vanhoista elämäntavoista, käytänteistä ja kulttuurista aavistustakaan.
FT Pekka Kaarninen kirjoittaa Edvin Laineen ohjaamasta elokuvasta Viimeinen savotta (1977). Se oli ensimmäinen Päätalon kirjoista tehty filmatisointi kertoen tukkijätkä Vikke Nilon karun elämäntarinan aina 1900-luvun alusta vuoteen 1965. Teemana on jätkän kiertokulku poroksi. Elokuvaan ei ole taltioitunut se Vikke Nilo, jonka Päätalo kirjaansa kirjoitti, mutta katsojat ottivat sen omakseen. Kritiikki jakautui kahtia: se nähtiin jätkän monumenttina, mutta muuten elokuva jäi sirpaleiseksi, irralliseksi.
FT Sari Keskimaa ylistää Iijoki-sarjaa kielentutkijan ehtymättömänä aarreaittana ja rikkaana murreaineistoltaan. Saviniemi kertoo Kallen isän Hermanni Päätalon voimasanoista Loimujen aikaan -romaanissa. Kielenkäyttöön vaikutti vahvasti lestadiolaisuus, joka ei sallinut kirosanojen käyttöä. Niiden sijaan kehiteltiin apusanoja kuten ”pahus” tai ”voi vietävä”. Hermanni viljeli reippaasti ronskejakin voimasanoja monenlaisissa yhteyksissä.
Teoksen päättää Päätalon tyttären Riitan ja tyttärentyttären Viljan yhteinen puheenvuoro, jossa he luotaavat Päätaloa kolmesta näkökulmasta: isä Kalle, kirjojen Kalle, joka on fiktiivinen hahmo, sekä akateeminen Kalle. He kaipaavat lisää Iijoki-sarjan psykologisen puolen tutkimusta, koska Kalle pyrki löytämään merkityksiä elämän tapahtumille. Varmasti tämä antaisi paljon myös tavallisille lukijoille auttaen ymmärtämään sitä terapeuttisuutta, joka sarjaan kirjoitettuihin henkilöihin laveasti liittyy. Iijoki-sarjassa olisi paljon aineksia teologiselle tutkimukselle, sillä lestadiolaisuus on vaikuttanut vahvasti Taivalkoskella. Parannustahan Hermanni ja Kallekin tekivät, vaikka väliinputoajiksi jäivätkin. Riitu-äidin lestadiolaisuus oli omintakeista ja vapaata kaikista sidonnaisuuksista.
Teos avaa Päätalon tuotannon rikkauksia tuoreesti ja rikkaasti uusista näköaloista.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
