Iso-Britanniassa vuonna 2018 perustettu Extinction Rebellion ja sen suomalainen vastine Elokapina tarjoavat toimintaväylän ympäristökriisin paineistamalle yksilölle. Mutta onko sen kansalaistottelemattomuudelle perustuva toimintalogiikka riittävän perusteltu ja riittävän tehokas ja voisiko toiminnan korvata valinnanvapautta korostavalla liikehdinnällä?
Harva kykenee täysin kumoamaan Elokapina-liikehdinnän ydinsanomaa uhkaavasta ja osin jo toteutuneesta sukupuuttoaallosta ja ilmastonmuutoksesta. On järjellistä puhua ilmastohätätilasta. On yhtä lailla osuvaa vaatia laajennettua demokratiaa satunnaisotannalla valittujen kansalaisfoorumien kautta. Ainoa järkiperäinen vasta-argumentti seuraa perussuomalaisiin assosioituvaa ajatuspolkua: koska Suomen kokonaisvaikutus ilmasto-ongelmaan on mitätön, ei Suomella ole moraalista velvollisuutta ajaa teollisuuttaan alas.
Tästä seuraa aatteellinen ongelma, johon elokapinalaiset eivät kykene vastaamaan kovin selkeästi. On mahdollista viitata Suomen rooliin pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jollaisia ihaillaan korruptoituneissa tai vähemmän kehittyneissä valtioissa. Tällöin ilmastotoimet olisivat esikuvallisia toimia. Tai on mahdollista puhua yleisestä moraalisesta velvollisuudesta, mutta tällöin täytyisi määritellä uskottava universaali moraali. Voidaan puhua myös käytännön ongelmista ja laskusta, joka siirtyy tulevaan, ja silloin ollaan hieman vakaammalla perustalla.
Ongelma moraaliargumentissa on, ettei se huomioi yksilötason kärsimystä; esimerkiksi sitä kärsimystä, jota hyvinvointivaltion rakenteja on kokenut. Koska moraali syyllistää ja tekee tyhjäksi valtavan työmäärän, joka saattoi teon hetkenä tuntua orjatyöltä mutta joka valmistuttuaan muuttui saavutukseksi, siitä tulee erityinen taakka: tein mitä täytyi ja mitä laki vaati, mutta silti joudun syytetyksi. Elokapina pyrkii irtautumaan tästä tuomitsemismentaliteetista, mutta on vaikea sanoa, missä määrin kyseinen mentaliteetti hiiviskelee yhä liikkeen taustalla.
En mene tässä seikkaperäisemmin nimenomaan Elokapinan toimintaan, enkä anna liikehdinnän jäsenille tilaa puolustaa itseään. Sen he voivat tehdä vaikkapa vastineen kautta. Sen sijaan tarkastelen kapinaliikkeen hypoteettista vaihtoehtoa, joka seuraisi yksilökeskeistä, mahdollisesti libertaariksi tulkittavissa olevaa logiikkaa: yksilönä minulla on oikeus kieltäytyä yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota pidetään yllä kyseenalaisin toimin. Edelleen minulla on oikeus vaatia yhteiskuntaa luomaan olosuhteet, jotka mahdollistavat realistisen irtioton ja toimintamallin, joka on vähemmän ongelmallinen. Toisin sanoen minun täytyy voida itse valita tapa, jolla hyvinvointia rakennan, ja määrittää, mitä hyvinvointi minulle tarkoittaa.
Kun kapinallinen vaatii jokaiselta jotakin, positiivista vapautta korostava libertaari voisi tehdä vaatimattoman itseensä ja lähipiiriinsä liittyvän vaatimuksen. Ero on yhtä kaikki merkityksellinen. Ehkä ilmastoajattelun pitäisi sisältää enemmän ”saa”-argumentteja ”täytyy”-argumenttien sijaan? Ehkä sen pitäisi tuottaa enemmän vapauksia ja oikeuksia ja viedä pois korkeintaan näennäisvapauksia? Valitettavasti tämän mallin mukana seuraa ilmeinen ongelma: julkisen talouden lasku kasvaa huimasti. Tällöin talousnäkökulma täytyisi ujuttaa osaksi muutosprosessia esimerkiksi pitkäaikaisten säästöjen ajatuksen kautta, jolloin muutosta olisi vaikeampi vastustaa.
Idiootti vastaan ilmastokapinallinen
Vapauspohjaista argumenttia voi viedä yhä eteenpäin. Voi kysyä, onko minulla oikeus vaatia yhteiskuntaa muuttamaan toimintaansa täysin spekulatiivisten oletusten pohjalta. Tästä päästään Yhdysvaltain viimeaikaisiin tapahtumiin. Kongressiin tunkeutumisen voisi nähdä karnevalistisena, kepeänä ja postmodernina vallankumousvoimana, jollei toiminta olisi tuottanut aitoja uhreja. Elokapina tuottaa uhrien sijaan korkeintaan ärtymystä, ja sen toiminta on selvästi paremmin perusteltua ja vähemmän tuhoisaa, joskin sen aiheuttama ärtymys voi vieraannuttaa yksittäisiä tahoja ilmastoasioista.
Kuitenkin sekä trumpilaiset talonvaltaajat että Elokapinan perustellusti ja rauhallisesti kapinoivat yksilöt jättävät esittämättä selkeän ratkaisuehdotuksen. Kongressin valtaaminen ei muuta vaalitulosta, eikä Elokapinan jäsenillä ole suoraa ratkaisua ympäristöongelmien, hyvinvointivaltion ja talouskasvun väliseen jännitteeseen – ei ainakaan ratkaisua, joka ei vaatisi globaaleja muutoksia.
Tämä ei estä vaatimasta yhteiskuntaa huomioimaan yksilöiden tarpeet. Jos niitä ei ole otettu huomioon, on yhteiskunnan toiminnassa ympäristöongelmien lisäksi ihmisoikeusongelmia. Viimeistään ilmastokatastrofi on riittävä peruste vaatia uskottavan irtioton mahdollisuutta. Yksilökeskeinen argumentti on yksinkertaisesti huomattavasti vaivattomampi perustella kuin luonnolle ihmisestä riippumattoman arvon antava argumentti, olipa totuus mikä hyvänsä.
Kyseisen argumentaation mukana seuraa taakka myös kapinallisille: heidän olisi kyettävä kyseenalaistamaan länsimaiseen hyvinvointiin keskeisesti kuuluvia elementtejä. Parlamentaarinen demokratia ei alkuunkaan riitä, vaan tarvitsisi rinnalleen paljon laajemmin ymmärretyt ihmisoikeudet. Myös negatiivisina pidettyjä yksilönoikeuksia olisi siedettävä, mikä johtaisi jännitteisiin pandemia- ja maahanmuuttokysymyksissä. Tällöin esimerkiksi pandemiakriisi vaatisi Ruotsin mallin ja suljetun yhteiskunnan sekoittamista tavalla, joka mahdollistaisi aidon valinnan. Joku saattaa haluta valita sairastumisen rokotuksen sijaan, ja tiettyyn rajaan asti, jollei peräti aina, tämä valinta tulisi yksilölle suoda. Tässä kohdin on tosin mainittava, ettei strategian muuttaminen kesken kaiken ole enää järkevää, jollei pandemia merkittävästi pitkity.
Joten lopulta idiootti voittaa?
Yhteiskunnan toimivuutta voidaan mitata myös sitä kautta, miten paljon typeriä valintoja se yksilöilleen sallii ja miten monta ”uutta yritystä” se on valmis hyväksymään. Mitä ylipäätään tarkoittaa hyvinvointi näiden valintojen tuolla puolen? Eikö se aina tarkoita kollektiivimoraalia, josta historiallinen kehitys haalentaa pois moraalisen paineen niissä tapauksissa, joissa ongelmallinen toiminta kytkeytyy suoraan yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin? Vaihtoehtona tälle olisi aito yksilökeskeisyys, siis yhteiskunta, joka rakentaisi toimintansa yksilönoikeuksien ja yksilön potentiaalin vaalimisen varaan.
Tämänkaltainen muutos ei estäisi ympäristökatastrofeja, mutta olisi askel oikeaan suuntaan ja antaisi lisäaikaa välttämättömille moraalipohdinnoille. Ympäristöongelmia voidaan kyllä ratkaista ilman moraalia, mutta tällöin moraali muuntuu kysymykseksi käytännöstä. Silloinkin yksilökeskeisessä lähestymistavassa on suurempi loogisuuden tuntu, sillä se sisältää edes jonkin ymmärrettävän viittauspisteen, lähtötason tai perustan.
Ympäristöongelmia on kuitenkin vaikea ratkaista, jollei ensin määritellä ympäristöä yhdeksi tai useammaksi toimijaksi, jolla on aitoja oikeuksia. Tällainen argumentti voidaan aina kyseenalaistaa vallitsevan yleistiedon pohjalta. Tällä hetkellä luontoarvoja olisi helpompi puolustaa yksilölle sallitun ”ei”-huudahduksen kautta, siis mahdollistamalla ongelmallisesta toiminnasta kieltäytyminen ja tarvittaessa laajempi ”ei” suunnilleen yhtä laajoilla ehdoilla, jotka nyt sallitaan tuolle ongelmalliselle toiminnalle itselleen. Toisin sanoen jos ympäristöongelmia käsiteltäisiin moraaliongelman sijaan yksilöllisenä valintana, tulisi niihin suhtautua kuten pandemiaan: Ruotsin malli tuottaa sivullisia uhreja, eikä vallitsevan ylläpitäminen anna mahdollisuutta aitoon valintaan.
Toisin sanoen moraali ei voi olla käyttäytymistieteellinen valinta, jossa moraalista painetta ei synny silloin, kun vallitseva yleisymmärrys paljastuu vajavaiseksi, kun taas typerältä kuulostavat valinnat tuottavat paineen aina, jolloin syntyy auktoriteettikeskeinen yhteiskuntamalli. Juuri tässä argumentaatiologiikassa piilee Elokapinan ja koko ympäristökapinoinnin keskeinen ongelma, vaikka juuri siitä järjestö pyrkii toimintaohjeistuksessaan eroon. Meidän ei pitäisi palata vanhakantaiseen moralismiin (jollei se ole täysin välttämätöntä) vaan minimoida valintojen suurimmat riskit ja uskaltautua kollektivismin tuolle puolen. Nyt olemme tuottamassa uutta velvollisuusmoraalia. Sen tulevat seuraukset voivat olla arvaamattomat.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
