
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Lucy loves drama: Valoa valoa valoa. 90 min. Ensi-ilta 13.10.2023. K12.
Ohjaus Inari Niemi, käsikirjoitus Juuli Niemi.
Rooleissa Pirjo Lonka, Rebekka Baer, Anni Iikkanen, Kanerva Paunio, Laura Birn, Janne Reinikainen.
Mariia elää aivan tavallista teinitytön elämää jossain suomalaisessa tuppukylässä, kun Tshernobylissä räjähtää. Taivaalta sataa radioaktiivista vettä. Sitten Mariian luokkaan tulee uusi oppilas, Mimi, josta Mariia ei saa katsettaan irti.
”Miks sä valitsit mut?” Mariia kysyy, ja Mimi vastaa: ”Eiku sä valitsit mut”. Väärinkäsityksen myötä tytöt ystävystyvät, lähentyvät ja rakastuvat. Vähän aikaa he elävät rakkauden huumassa ja hohtavat valoa valoa valoa.
Rakkaus ei kuitenkaan riitä. Mimillä menee koulussa huonosti. Hänellä ei ole turvallista kotia vaan epämääräinen mörskä, jossa hän asuu enojen, sokean isoäidin ja äkäisen tädin kanssa. Isä viettää tyttärensä kanssa aikaa korkeintaan neljä minuuttia kerrallaan. Ja Mimin äiti, hänelle tapahtui jotakin kamalaa saman talon ullakolla. Mariia haluaisi pelastaa Mimin, mutta miltä?
Ydinvoimalaonnettomuus sijoittaa tarinan selkeästi tiettyyn aikaan: kevääseen ja kesään 1986. Radioaktiivinen säteily luo painostavan tunnelman, joka jatkuu läpi koko elokuvan. Säteily voi tehdä hulluksi, saada rakastumaan tai kuolemaan. ”Rakas, ota joditabletti”, tytöt sanovat ja syöttävät toisilleen mustikoita.
Onnettomuus luo eksistentiaalisen uhkan, jonka varjossa voi ylittää rajoja ja tehdä mitä haluaa. 1980-luvulla teinien menemisiä kytättiin niin vähän, että se meni usein laiminlyömisen puolelle. Mimin rikkinäiset kotiolot roikkuvatkin elokuvan yllä uhkaavampana kuin radioaktiivinen pilvi. Nykyhetkeä parempaa elämää jossain muualla on lähes mahdotonta kuvitella. Mimi haluaisi pois, jonnekin ”tosi kauas, vaik Tukholmaan”, mutta miten sinne pääsisi, kun naapurikaupungin merenrantaakaan ei löydä?
Molempien tyttöjen elämästä puuttuu äiti: Mimin siksi, ettei hänellä sellaista ole, ja Mariian siksi, että äiti sairastaa syöpää, eikä kipujensa vuoksi pysty olemaan tyttärensä elämässä mukana. ”Ei jaksaisi mitään ylimääräistä”, Mariian äiti sanoo, ja kieltää tytärtään tapaamasta Mimiä, sillä tämän kotona on tapahtunut ”kaikenlaista”. Mariian on salattava suhteensa Mimiin, kuten hän salaa vanhemmiltaan kaiken muunkin tärkeän.
Nuoren Mariian ja Mimin välisen rakkaustarinan kuvauksen väliin limittyvät pätkät aikuisen Mariian elämästä. Laura Birn esittää hymytöntä ja kireää aikuista Mariiaa, joka valvoo liikaa, juo liikaa eikä pysty itkemään. Suhde äitiin on aikuisena yhtä etäinen kuin teininä. Aikuisen Mariian jaksot elokuvassa luovat uhkan tuntua ja muistuttavat alusta asti, ettei tyttöjen rakkaustarina tule päättymään hyvin. Samalla aikuisen Mariian tarina antaa mahdollisuuden katharsikseen aivan elokuvan lopussa, kun äiti ja tytär löytävät ohuen yhteyden toisiinsa.
Ajankuvaa luodaan Sandran ja Stephanien musiikin, lettikiharoiden, sinisen luomivärin, farkkutakkien, olkatoppausten ja pastelliväristen Helkama-pyörien avulla. Elokuva ei kuitenkaan anna 1980-luvulla teiniaikojaan viettäneelle mahdollisuutta nostalgisointiin, sillä ajankuvaa luovat yhtä lailla koulunpihan nokkimisjärjestyksen mukaan koottu tupakkarinki, kossun osto auton takakontista aikuiselta mieheltä, epämääräisen alkoholisotkun juominen nimeämättömästä pullosta ja teinityttöihin kohdistuvat, vanhempien äijien ällöttävät katseet. Oppimishäiriöt jäivät kasarilla pääosin toteamatta, masennuksesta puhumattakaan. Ja molemmat tietenkin leimattiin pelkäksi laiskuudeksi.
Mariiaa esittää Rebekka Baer, joka esiintyi pari vuotta sitten myös Häräntappoase-tv-sarjan uusintaversiossa; Mimiä puolestaan Anni Iikkanen, joka on esittänyt sivuosia useissa suomalaisissa tuotannoissa. Näyttelijöiden välinen kemia toimii erinomaisesti: sekä suhteen alun epävarmuus ja hapuilevuus että vakiintuneemman suhteen suoraviivaisuus ja välittäminen on näytelty varmaotteisesti. Iikkanen tekee Mimin hahmosta yhtä aikaa uhmakkaan ja hauraan, tunnistettavan teinin; Baerin Mariia puolestaan on Mimistä yhtä aikaa huumaantunut ja hämmentynyt, rakkaudestaan varma mutta myös neuvoton.
Valoa valoa valoa on toinen elokuva, jonka ohjaaja Inari Niemi on tehnyt yhteistyössä sisarensa, käsikirjoittaja Juuli Niemen kanssa. Edellinen, Kesäkaverit, julkaistiin vuonna 2014. Valoa valoa valoa perustuu Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin, joka voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Myös Juuli Niemi itse on palkittu Finlandia Juniorilla muutama vuosi Huotarisen jälkeen.
Tapahtumiltaan elokuva seurailee romaania varsin uskollisesti, yksittäisiä repliikkejä myöten. Huotarisen romaani on kuitenkin synkistä teemoistaan huolimatta keveä, ajoittain humoristinenkin. Niemen elokuva puolestaan rakentaa ahdistusta pala palalta, kunnes se elokuvan lopussa on lähes sietämätön. Ahdistusta lieventää Mimin ja Mariian suhteen mutkattomuus ja vilpittömyys. He rakastavat toisiaan ja haluavat toisilleen hyvää, eikä heidän tarvitse kohdata homofobiaa tai identiteettikriisejä rakkautensa takia. He eivät myöskään petä toistensa luottamusta. Kriisit eivät liity heidän väliseensä suhteeseen, vaan Mimin mahdottomaan elämäntilanteeseen, johon suhde Mariian tuo lohtua.
”Mä pelastan sut”, Maria sanoo. ”Sitä sä et voi tehdä”, vastaa Mimi. Ja katsoja tietää sen koko ajan.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]