… juuri sitä mitä on itsessään

Liekö suomalaisessa filosofisessa ja poliittisessa keskustelussa aistittavissa pientä kaipuunkaihoa suomalaisen valtiojärjestelmän ja sen taustafilosofian syntymiseen? Lauri Kallion väitöskirjasta ponnistava Maailmanhenki Pohjolassa on taustateos ensimmäisen merkittävän suomalaisfilosofin J. V. Snellmanin lähtökohtiin ja lopputulemiin sekä erityisesti hänen tärkeimmän vaikuttajansa Hegelin käsitysten erinomainen pohjustus.

Voi olla, että Kallion teos pohjaa hieman otsikkonsa vastaisesti juuri Hegeliin, ja Snellmanin ajatukset kulkevat pääosin täydentävinä sivuhuomioina. Voi toisaalta olla, että se juuri onkin Snellmanin panos hegeliläisyyteen, täydentäjän ja viestinviejän rooli.

Hegeliläisten kieli on filosofiaa tuntemattomille varsin käsitteellistä ja nojaa logiikan perinteeseen. Siksi metaforista kieltä mielellään lukeva saattaa tuntea raskautta Hegelin käsiteapparaattien äärellä. Kallion teos pohjustaa Hegelin tunnetuimman peruskäsitteen hengen kautta tämän systeemiajatteluun ja dialektiikkaan, kertaa uskonnonfilosofiaa ja kerii Snellmanin Hegelin filosofiaan tekemiä täydennyksiä auki.

Hegeliläisittäin ajateltuna myös hegeliläisyydessä aatteena on tietysti itsessään olemassa olevat äärilaidat, oikeistohegeliläisyys ja vasemmistohegeliläisyys, joiden väliin suomalaisella nykykielellä ilmaistuna eräänlaiseen tolkun ihmisten keskustaan on sijoittunut Snellman. Oikeistolaisen ja vasemmistolaisen hegeliläisyyden merkittävin ero lienee siinä, että ensimmäiset ajattelivat Preussin valtion saavuttaneen jo dialektisesti etenevän historian lopun. Vasemmisto- eli nuorhegeliläiset taas näkivät, että Preussi oli kaukana täydellisestä ja historian dialektiikan oli jatkuttava. Feuerbachin johdolla he etsivät maailmanhengestä ihmisyyttä ja sitä kautta muutosta, vanhoilliset taas uskoivat kaitselmukseen ja Jumalaan hengen ilmentyminä.

Hegeliläisessä logiikassa ristiriidat eivät kuitenkaan ole keinoja tai tapoja jäsentää todellisuutta vaan ne ovat an sich, sinänsä. Siinä missä Spinoza näki vastakohtien olevan näennäisiä ja absoluutin itseensä häivyttämiä erityisyyksiä, Hegel puhui vastakohtien ylittämisestä, Aufheben, joka tarjoaa sekä kumoamista että säilyttämistä.

Kun Hegel toteaa ristiriidan olevan kaiken liikkeen ja elävyyden alkuperä, tulee vahvasti mieleen Hegelin vasemmistolaisten tulkitsijoiden käsittelemä kuuluisin ristiriita työn ja pääoman välillä. Hegelille historia onkin olemuksellisesti juuri poliittista maailmanhengen prosessia, jonka toimijoina ovat valtiot.

Kallion aiheeseen sopivan eleetön mutta tarkka kerronta kutoo hallitusti historiallis-proosallisen esittelyn kautta hegeliläisyyden filosofista ydintä esille. Esiin nousee Hegelin eräänlainen alustamainen rakenne, jota voi täydentää sisällöllisillä tarkennuksilla halutessaan tai jopa asettaa oman rakennelmansa sen päälle. Voidaankin puhua nykykielenkäytössä filosofisesta ekosysteemistä, jolle rakennetaan sisältöjä. Tämän takia Hegelin on nähty edustavan täysin päinvastaisia asioita: niin valtiollista pakkovaltaa kuin kansakuntien kautta yksilön vapauttakin, niin kansallista kuin universaaliakin ajattelua.

Kallio nostaa kiinnostavasti esiin juuri Hegelin oppilaiden tulkintoja ”Berliinin mestaristaan, jossa svaabilainen syvähenkisyys oli liittoutunut preussilaisen terävä-älyisyyden kanssa”, puhumattakaan myöhemmistä samalle perustalle rakentavista.

Moni myöhempi vapausfilosofi onkin raapinut Hegelistä vapautta irti toden teolla. Bertrand Russell kommentoi Hegelin teorian olevan ristiriidassa hänen oman metafysiikkansa kanssa niin, että ristiriitaisuudet ”taipuvat oikeuttamaan julmuutta ja kansainvälistä rosvoilua.” Karl Popperin mukaan Hegel oli Preussin lakeija ja totalitarismin isä, jonka menestys merkitsi ”aluksi älyllistä vastuuttomuutta ja myöhemmin sen seurauksena myös moraalista vastuuttomutta.” Vastaavasti tunnetut marxistit, nuo nuorhegeliläisyyden perilliset, ovat oikeuttaneet valtion ensisijaisuuden juuri hegeliläisillä ajatuskuluilla.

Hegelin oppien saapuminen syrjäiseen Suomeen oli kertoman mukaan yllättänyt Hegelin itsensäkin. Välittäjinä toimivat aktiiviset hegeliläiset A. A. Laurell, Tengströmien suku, J. M. Sundvall ja tietysti J. V. Snellman. Juuri mahtisuku Tengströmien, erityisesti professori Johan Jakob Tengströmin, vaikutusta ei voida liikaa väheksyä.

Maailman pohjoisista hegeliläistä puhuttaessa onkin syytä tarkastella siveellisyyden käsitettä. Hegelistä poiketen Snellman nostaa Kantin kategorisen imperatiivin ylihistoriallisesti päteväksi periaatteeksi. Hegel käyttää käsitettä siveellisyys (Sittlichkeit), joka ei liity sukupuolimoraaliin vaan yhteisöllisten tapojen järjestemään imperatiiviin. Yksilö elää yhteisön sisällä ja oppii sitä kautta säännöstön. Hegelille se on vastakkainen kategorisen imperatiivin kanssa, jota hän kutsuukin moraalisuudeksi. Moraalisuus on hegeliläiselle individualistista ja riippuu yksilön jokaisesta valinnasta. Sen sijaan Hegel huomauttaa, että yhteisöissä hyvän ja oikean toiminnan sisältö on usein määritelty laissa tai järjestyssäännöissä.

Snellman painotti subjektin osallisuutta substanssissa. Kantilaisen kriittisen filosofian väite subjektin ja objektin ylittämättömästä erosta saa vastaansa hegeliläisen katsomuksen siitä, että dualismi subjektin ja objektin välillä tulee ylitetyksi maailmanhengen tai kansanhengen käsitteissä. Suomalaisessa historiassa Snellmanin jälkeiset sata vuotta olivat melkoisen raskaita synteesintekemisen aikoja, joihin verrattuna nykyinen rauhanaika on kuin eräänlainen historian loppu.

Maailmanhenki Pohjolassa korostaa Snellmanin merkitystä hegeliläisyyden levittämisessä ja Suomen merkitystä erityisen hegeliläisenä paikkana. Se kertoo sivuhuomiona maailmanhengen ja historianfilosofian tarinan Hegelistä Nietzschen, Engelsin ja Kojéven kautta ja yhdistää sen historian loppuun, Fukuyamaan. Engels onkin huomauttanut, että Hegelin systeemiajattelussa ”absoluuttinen totuus” on ikään kuin historian loppu, mikä voidaan Engelsin näkökulmasta tulkita puhtaasti poliittisena tavoitteena.

Hegel esittikin systeeminsä massiivisessa Filosofisten tieteiden ensyklopedia pääpiirteissään -hankkeessaan (1817–), joka oli eräänlainen work in progress -projekti, jossa jokainen päivitetty versio oli edellistä laajempi ja perusteellisempi. Ikään kuin että uudet ensyklopediapolvet olisivat vanhoista niin poikkeavia, että ne olisivat erillisiä teoksia. Toisaalta kyse ei ole laadullisesta parantumisesta; eli ei voida väittää uusimman olevan edellistä parempi, vaan eri versiot ovat todisteita Hegelin ajatusten muuttumisesta.

Hegel näkikin, että hänen tuotantonsa istuu Ensyklopedian sisään, ikään kuin osaksi kokonaisuutta. Sen osaset, kuten Oikeusfilosofia tai Hengen fenomenologia, ovat tunnettuja erillisteoksia, mutta Hegel näki ne systeemin osina, vaikka kokonaisuutena Ensyklopedia ei ole itse systeemi, vaan perusteet systeemille. Sanotaankin, että hegeliläisyyttä on vaikea ymmärtää ilman ensyklopedian systeemiajattelun tuntemista.

Eduard Gansin sanoin ”Hegelillä oli monta nerokasta oppilasta, mutta ei yhtään seuraajaa.” Näin voidaan todeta lopulta Snellmanistakin, vaikkakin hän oli myös melko uskollinen mestarilleen. Toisen uskollisen, Karl Ludwig Micheletin, kanssa hän oli kirjeenvaihdossa kaukaiseen Kuopioon saakka.

Snellmanin toiseksi pääteokseksi voinee laskea Persoonallisuuden idean (1841) vaikuttavan Valtio-opin (1842) lisäksi. Se on eräänlainen täydennys Hegelin filosofiaan pyrkimyksessään konkreettisen persoonallisuuden ja absoluuttisen hengen persoonallisuuden määrittelyksi. Subjektiivisen hengen filosofiassa tutkitaan ihmisyksilön sidoksia luontaiseen ympäristöönsä, toisaalta ihmistä ulkomaailmasta että itsestään tietoisena olentona ja kolmanneksi ihmistä henkenä.

Kallio sivuaa nopeasti myös Hegelin ympäristöfilosofiaa sekä uskonnonfilosofiaa. Snellman seurasi tarkkaan historiallisen Jeesuksen hahmon olemassaoloa kritisoinutta David Friedrich Straussia ja katsoi Jumalan olevan ihmisissä, kun he tekevät jotain yli-inhimillistä toimiessaan kansakunnan hyväksi. Hegeliläinen lähtökohta säilyy: tavoitehorisontti on aina kansakunnan tai valtion parissa, tapahtui se sitten yksilön tai perheen kautta.

Yhtä lailla Hegelin tapaan Snellman näki kansakunnan, valtion ja perheen yhteenkuuluvaisuuden elämän perusteiksi. Perhe toimii lapsien eettiseksi kasvattamiseksi ja kansallisen identiteetin siirtämiseksi tuleville sukupolville.

Onkin kiinnostavaa pohtia, minkälainen kasvupohja olisi tullut tilalle, jos Snellmanin hegeliläisyyttä ei olisi ollut tarjolla identiteettiprojekti Suomen rakentamisessa? Olisivatko suomalaisiksi perihyveiksi katsotut maltillisuus, valtiousko, protestanttinen nöyryys ja vaatimattomuus yhä ajatteluamme leimaavia tavoitteita, jos kansallisfilosofiksi olisi ponnistettu jostain muusta traditiosta?

Kallion kiehtova Maailmanhenki Pohjolassa on kauan kaivattu kokonaisesitys Hegelistä ja toivottavasti avaus Snellmanin filosofian avaamiselle 2020-luvun kontekstissa.