Mitä sinä teit ensin?

Jere Vartiainen on oululainen 1983 syntynyt runoilija. Minuus | Miinus (nimen sanojen välissä on pystyviiva, jonka minä luen peiliksi) on hänen kolmas kokoelmansa. Lisäksi Vartiainen on armoitettu lavarunoilija, josta ansiona hänellä on vyöllään vuoden 2014 lavarunouden Suomen mestaruus.

Jere Vartiainen omistaa uuden kokoelmansa ahdistuneille pojille. Jo ensimetreillä lukijalle selviää, että nyt ollaan asiantuntijan kyydissä. Vartiaisen leipätyö psykologina antaa ammattimaisen uskottavuutensa ahdistuksen kuvauksiin, mutta lukijalle välittyy kuva, että mukana runoissa seikkailevan Tutkittavan (runoissa usein myös sairaalakielellä tva) kokemuksissa lienee myös kohtuullinen määrä läpielettyä ainesta.

Kokoelman läpi kulkee tarina mieheksi kasvamisesta. Välillä tätä kerrotaan Tutkittavan, välillä häntä tarkkailevan maailman suulla; välillä näemme tuokiokuvia Tutkittavan lapsuudesta ja nuoruudesta. Toisinaan Vartiainen käyttää myös kuvarunon keinoja, asettelee tekstinsä esimerkiksi TE-keskuksen lomakkeelle tai sosiaalisessa mediassa kiertävien nettitestien näköiseksi. Myös Vartiaisen aikaisemmista kokoelmista tutut aforisminomaiset sanaleikit ovat mukana keinovalikoimassa.

Tutkittavan kokemuksen mukaan miehuuteen kuuluvat olennaisesti jatkuva suorittaminen ja sen aiheuttama riittämättömyyden tunne (”pakko olla erityinen kun naulaa, pakko olla muita parempi kun naulaa”), ahdistus annettuna tulevaan rooliin sopimisesta (”Kuvittele ensimmäinen seksikerta. Kuvittele miten humalaisen ensikasteen jälkeen mikään ei yhtäkkiä toimi. Eikä sinulla ole aavistustakaan mitä teet.”), sen aiheuttama huono itsetunto ja jatkuva vertailu muihin (”naurettava miesuni hukkuu rantaveteen”). Tässä negatiivisten tunteiden pyörteessä ihailun saamisen tarve kasvaa helposti pakkomielteeksi: ”tässä kuvassa suuni on täynnä höyheniä”. He-Man, Teräsmies ja Optimus Prime tuntuvan täysin relevanteilta samaistumiskohteilta.

”Ole jäätelö, ole karkkipaperi! Ole täysi esitys ja kiiltokuva tuulessa! Ole aina helppo ja tanssi, tanssi, tanssi! / Tai sitten kaadu edes hauskasti! Äläkä katso ketään silmiin. Ja painu sitten jo vittuun siitä.”

Tutkittavan purkaessa näissä runoissa miehuuttaan sen alkutekijöihin on Vartiaisen kokoelma helppoa liittää osaksi keskustelua, jota maailman mukana väistämättä muuttuvan mieskuvan (miehisyyden / miehekkyyden / maskuliinisuuden / miehen mallin tms., valinta on vapaa, maailman rakkaimmalla lapsella on monta nimeä) ympärillä on vuosituhannen vaihteen jälkeen käyty. Keskustelussa on käytetty muun muassa käsitteitä toksinen tai herkkä maskuliinisuus kuvaamaan tiettyyn stereotyyppiseen rooliin asettumisen negatiivisia puolia – sekä ympäröivälle yhteiskunnalle että ei lainkaan vähempää henkilölle itselleen. Nämä toisinaan varsin höttöisestikin käsitellyt käsitteet saavat ehkä parhaan lukemani selityksen juuri tämän kokoelman runoissa.

Miehuuden rakennuspalikat käydään kirjassa läpi kuin psykologin vastaanottohuoneessa ikään. Varsinaista kehitystä parempaan ei tiedon lisääntyessä näyttäisi kuitenkaan tapahtuvan: aktiivisen toimijan roolin omaksumisen vaatimus – ”Kakkonen on ensimmäinen häviäjä”; ”Binäärijärjestelmä = olet joko ykkönen tai olet nolla” – ja ihmissuhteet tuntuvat mahdottomilta: ”Tva toteaa, ettei kukaan pitäisi hänestä, jos tuntisi hänet todella”.

”Kun tutkittava (tva) kaivaa komerostaan jatkojohdon porakonetta varten, siinä on yhtä tiukkoja hirttosilmukoita kuin tarpeessa sanoa jotain siitä, miksi ei pysty sanomaan mitään”

Väläyksenomaisesti lukijan tietoon saatetut lapsuuden emotionaaliset huomiottajäämiset vanhempien taholta (”Juoksen itkien kotiin äitin luo ja se kysyy: mitä sinä teit ensin?”) luovat myös hyvän pohjan sille, että samoja ongelmia vatvotaan sukupolvesta toiseen. ”Luulitko, että ‘ihminen on ihmiselle lohturuokaa’ on lämmin, lempeä, lohdullinen voisilmäajatus lähimmäisenrakkauden pehmeän pullamössön keskellä?”, Vartiainen kysyy, eikä varmasti ole vahingossa valinnut lauseeseen suurten ikäluokkien suosikkijälkiruokaa, jota kukaan hänen ikäisistään ei ole maistanut, mutta jonka syöjiksi heitä aina epäillään (vrt. soijapoika).

”Lapsi pieni,
itket että tämä maa sinua vihaa
mutta hidas on sen syleily,
anna meille aikaa
Kukissa kehtolaulu
liian matala ihmiskorvalle”

Menneet polvet kutsuvat mukaansa, mutta päähenkilö ei ole valmis tekemään ennalta päätettyä valintaa vaan putoaa ulos roolistaan. Onko tuloksena jotain uutta ja ennennäkemätöntä vai lopullinen syrjäytyminen yhteiskunnasta, jätetään lukijan tulkittavaksi?

Jere Vartiainen on kolmannella kokoelmallaan suorempi ja henkilökohtaisempi kuin aiemmissa kirjoissaan. Sanoilla leikittelyä ja huumoria tärkeämmiksi ovat tulleet hirvittävän rehellisesti kuvatut tunteet. Vartiainen onkin jossain haastattelussa suorastaan irtisanoutunut aikaisemmasta tuotannostaan ja kuvaillut, että uskaltaa ehkä vasta nyt olla runoilija ja kirjoittaa kaikesta.

Muutos kohti henkilökohtaista on selvästi kannattanut, sillä Minuus | Miinus on edeltäjiään kokonaisempi ja varmasti myös kestävämpi teos. Olen varma, että näistä runoista löytyy oivallettavaa vielä sadannellakin lukukerralla. Lukeminen ei ole edes järin vaikeaa, Vartiaisen runojen rytmi tulee edelleen suoraan lavarunoudesta ja monessa kohden sanat suorastaan pakottavat lukemaan itsensä ääneen.

Vaikka kokoelma siis on omistettu ahdistuneille pojille, myös tyttöjen ja vanhempien kannattaa se lukea. Tietysti myös niiden, jotka jo yrittävät olla niin kuin aikuinen mies.