Naiivia heittäytymistä ja musiikki­kulttuurin murros­vaiheita

Musiikin tekeminen on Jori Hulkkoselle ”lähinnä sydäntä”

Juttutuokio Jori Hulkkosen kanssa alkaa luontevasti pohjoisista maisemista. Lähes kolmekymmentä vuotta elämästään Kemissä ja Oulussa asunut Hulkkonen kuvailee pohjoisen elementin olevan vahvasti läsnä, juurtumisena pohjoiseen, vaikka elämää ”etelässä” ja Turussa on takana jo parikymmentä vuotta.

2000-luvun alkaessa Hulkkonen oli jo päättänyt siirtää englantilaisen filologian opinnot syrjään ja keskittyä musiikin tekemiseen. Hän pakkasi tavaransa pakettiautoon ja muutti Oulusta Helsinkiin, ”kaupunkiin, josta en pitänyt laisinkaan”.

”Uran kannalta olisi varmaan ollut fiksua mennä ulkomaille”, Hulkkonen toteaa, mutta Suomessa asumisella oli oma vetovoimansa: turvallisuus, helppous, ystäväpiirit ja kodikkuus. ”Täällä on helppo keskittyä omaan tekemiseen ja luovaan työhön.”

Luovaa työtä on tehtävä intohimolla ja antaumuksella myös Oulussa, jos haluaa saada jotakin aikaan, Hulkkonen arvelee. ”Oulu on mun mielestä säilynyt aika oululaisena. Meininki tuntuu olevan hyvin samanlaista kuin silloin ysärillä: omaehtoista ja pienimuotoista, mutta tosi mielenkiintoista.”

Kemin musiikkikuviot ovat jääneet vieraammiksi – tuttuja on muuttanut pois, ja vierailut pohjoisessa ovat usein jääneet käväisyiksi. Suhde pohjoiseen vahvistui kuitenkin korona-aikana, jolloin Hulkkosella oli mahdollisuus viettää enemmän aikaa Kemin seudulla. Mieleen palautui hyviä muistoja – nyt aikuisena vähän eri kulmasta katsottuna.

Mutta miltä Kemi kuulosti? Pyydän Jori Hulkkosta palaamaan ajassa taaksepäin ja kysyn, millaisia muistoja äänimaisemista hänellä on.

”Kun meni talvella meren jäälle, niin se oli makee se ääni, matala humina, mikä tulee molemmilta tehtailta. Sellaista dronemaista, dystooppista huminaa tulee koko ajan vuorokauden ympäri molemmilta suunnilta kaupunkia”, kuvailee Hulkkonen vahvoja muistikuviaan. ”Ja varmaan sellainen tehdaskaupungin ympäristö, siinä on se oma tuoksunsa ja äänimaisemansa, joka on ihan omanlaisensa”, hän kertoo 70–80-lukujen Kemin mielikuvistaan.

Mietin, miten eletty elämä, lapsuus ja nuoruus jättävät meihin jälkensä. Esimerkiksi muistikuvina äänimaisemista. Hulkkosen muisteluissa on varmasti monelle tuttuja kohtia. Omat muistoni eivät yllä ihan yhtä kauas, mutta kaikki asiat eivät sentään muutu. Tehtaiden hajuja en kuvailisi vieläkään ”tuoksuiksi”.

Olen lähtöisin Meri-Lapista ja muuttanut alle parikymppisenä ensin ulkomaille töihin, sitten ”etelään” opiskelemaan. Pohjoinen jäi taakse, mutta kulki mukana monin tavoin, jopa kielessä tai puhetavassa, johon kiinnitettiin muualla huomiota. Omalla kohdalla jonkinlainen paluu toteutui aikuisena, kun muuttoauto vei takaisin ”pohjoiseen”, tosin itselle vieraaseen paikkaan. Mieleen palautuivat kolmenkympin pakkaset, lumiaurojen aamuöiset äänet, sääsket ja valoisat kesäyöt.

Pohjoisessa asumisen aikana kokosin ja kirjoitin tekstejä, joista muodostui Kodittomia-runoteos. Kokoelmaan tuli kuvia, miten ”tehtaanpilvet täyttävät taivaan”, ”tuuli / on jäälauttameren takana” ja ”planeetalla pyryttää / miksattu sydäntalvikuvaelma / pohjoista vieraudenvaraisuutta”.

Selkeyden kaipuuta

Elektronisessa musiikissa ja musiikin tekemisessä ylipäänsä maailma oli hyvin erilainen 1980-luvulla, Hulkkonen toteaa. ”Silloin kaikelle oli olemassa oma dedikoitu laite: yksi laite tekee yhtä asiaa. Levyjä kuuntelemalla korva harjaantui ja pystyi analysoimaan aika hyvin, miten joku biisi oli tehty. Tai jos ei pystynyt analysoimaan, niin se biisi oli todella jännä ja oli vähän pakkokin saada selville, mitä siinä on tehty.” Tämä oli myös musiikkilehtien lukemisen ohella tapa opetella musiikin tekemistä. ”Tietoa piti riipiä kasaan pikkuhiljaa.”

1990-luvulla musiikin tekeminen muuttui enemmän tietokone- ja softapohjaiseksi. Kaikkea pystyi jäljittelemään ja imitoimaan – tai pystyttiin luomaan uudelta pohjalta kokonaan uusia äänimaisemia.

”Vanhat tekniikan rajoitukset eivät ole enää merkityksellisiä ja budjettikysymyksiä musiikkia tehdessä”, Hulkkonen sanoo. ”Nykyään on mahdotonta analysoida musiikkia tai jotain biisiä samalla tavalla, miten se on tehty tai äänitetty, mitä laitteita on käytetty tai mitä biisissä edes tapahtuu.”

Aiemmin laitteilla oli paljon isompi merkitys, ja musiikkia tehtiin niiden ehdoilla. ”Tekijältä vaaditaan paljon enemmän, että fokus säilyy tekemisessä, aikaisemmin laitteet piti siitä huolen”, Hulkkonen kuvaa nykytilannetta. Hän myöntää jossain määrin kaipaavansa tietynlaista selkeyttä, joka helpotti musiikin tekemistä aikoinaan. ”Nyt lähtökohta on niin abstrakti, runsaudenpula ja valintojen mahdollisuus, kun kaikki on mahdollista heti.”

”Kaikki musiikkihan on elektronista nykyään”, Hulkkonen sanoo. ”Kaikkea tuotetaan, prosessoidaan, editoidaan.” Tietokoneella tai jopa älypuhelimella voi tehdä omassa olohuoneessa juttuja, jotka olivat aiemmin mahdollisia vain kalleimmissa studioissa. ”Ja isot genret on hajonneet täysin ja on tällaisia mikrogenrejä, jotka vielä muuttaa nimeään parin vuoden välein”, hän kuvailee alan muutoksia.

Uteliaisuutta ja analysointia

”Mä oon ennen kaikkea musadiggari”, Hulkkonen toteaa itsestään ja työstään. ”Kaikki muu tulee sen jälkeen, ja se on se mikä motivoi.” Pitkään musiikin parissa työskentely ei ole sammuttanut kiinnostusta musiikin kuunteluun tai uuden musiikin etsimiseen ja löytämiseen.

Hulkkonen kertoo pystyvänsä edelleen heittäytymään siihen samaan naiiviin ja lapsenomaiseen suhtautumiseen, jolloin musiikkia kuuntelee tunteen kautta. Enemmän opittua on kyky vaihtaa tietoisesti roolia analyyttisemmaksi kuuntelijaksi, joka purkaa musiikkia tai ääntä osiksi ja miettii kuulemaansa.

Juttelemme siitä, mikä saa osan ihmisistä jämähtämään saman musiikin äärelle, erityisesti niihin biiseihin ja artisteihin, joita on kuunnellut nuorena. Ja mikä saa toiset jatkamaan etsimistä, pitämään matkan varrella korvat avoimena musiikille, jota ei ole aiemmin kuunnellut. ”Kyllästymistä musiikkiin ei ole tapahtunut koskaan”, Hulkkonen sanoo, vaikka korvat työpäivien jälkeen kaipaavatkin jotain muuta kuin musiikkia. ”Uuden musiikin kuuntelu on mulle musiikillista uteliaisuutta ja kuuntelen paljon myös sellaista, josta en pidä – ihan vaan, koska mua kiinnostaa musa sinänsä.”

Utelias suhtautuminen musiikkiin näkyy Jori Hulkkosen työssä kokeiluina ja uusina lähestymistapoina musiikin tekemiseen. Levyjä hän on julkaissut ”lähes 26 albumia, toistasataa singleä ja remixejä jotain yli kakssataa”. Hulkkosen albumeilla on liikuttu monissa musiikeissa: perinteisempää klubi- ja tanssimusiikkia, housea ja teknoa, folkkia, akustista ja singer–songwriter-juttuja. Kokeellisuus ei kuitenkaan tarkoita hänelle niinkään musiikillista genreä vaan omien rajojen rikkomista ja omien työtapojen kyseenalaistamista.

Hulkkonen kokee, että jonkinlainen uusiutuminen ja erilaiset näkökulmat kuuluvat työhön, koska ”pahinta olisi huomata tekevänsä samaa levyä uudestaan ja uudestaan”. Omien maneerien tiedostaminen ja työstäminen on osa ammattitaitoa, mutta myös ”osa mun saundia ja sormenjälkeä”. Joskus biisi syntyy päässä turkulaisen kahvilan terassilla jokirannassa, joskus prosessi on työlästä kokeilua, ennen kuin palaset loksahtavat kohdilleen. Korkeasta työmoraalista ja rutiinista on apua: kun tekee jotain joka päivä, niin tekeminen on helpompaa, ”pysyy tatsi studiotyöskentelyyn ja studion työkaluihin”.

Leikkiä kielellä ja äänellä

Hulkkonen kertoo pitävänsä biisien kirjoittamisessa erilaisista menetelmistä, ”leikeistä”, mutta myös sanoilla leikkimisestä, vaikka oma musiikki olikin aluksi aika instrumentaalista. Vaikka pääasiallinen työkieli on englanti, voi esimerkiksi biisien nimissä tarjota suomalaisille jotain ekstraa. Joskus biisit tai albumien nimet kantavat mukanaan merkityksiä, jotka avautuvat eri tavoin suomalaisille ja muille kuuntelijoille. Esimerkiksi vuoden 1996 esikoisalbumin nimi Selkäsaari Tracks viittaa sekä biiseihin, ”tracks”, että latuihin. Kemin edustalla sijaitseva saari, Selkäsaari, jonne ladut vievät talvisin, herättää todennäköisesti erilaisia mielikuvia ulkomaalaisessa, merilappilaisessa tai vaikkapa turkulaisessa kuulijassa.

Uudemmasta tuotannosta Hulkkonen mainitsee esimerkin edellisvuodelta, jolloin mieleen tullut biisin nimi tai fraasi ei jättänyt rauhaan. ”Olin varma, etten pysty tekemään niin hyvää biisiä, että se tekisi oikeutta biisin nimelle”, hän kuvailee luovan ahdistuksen hetkeä. Ratkaisu löytyi kuitenkin kyseenalaistamalla taas omia rajoja – omilla levyillään vähemmän laulanut Hulkkonen teki fraasin pohjalta a cappella -biisin, josta tuli myös vuonna 2021 ilmestyneen albumin nimiraita ”Songs Birds Refuse To Sing”.

Hulkkosen kerrottua tarinan biisin taustalla totean, että huomioni oli kiinnittynyt aiemmin juuri ”Songs Birds Refuse To Sing” -biisiin ja sen nimeen. Jätän mainitsematta, että olin kokenut biisin nimen jollain tavalla ”epäjorihulkkosmaisena”.

Juttelemme biisien tekemisestä, soittimien ja laitteiden kokeilemisesta, studiotyöskentelystä ja äänittämisestä. Mainitsen Hulkkoselle, että hän ei vaikuta ”miltään Ableton-tyypiltä”. Hän kertookin suosivansa tuttuna työkaluna Cubasea, mutta liveimproissa myös Abletonia.

Pohdin jutun tekemisen yhteydessä ihmisen luontaista tarvetta lokeroida asioita, vaikkapa musiikkia genreihin tai lipsahtamista stereotypioihin. Muodostamme mielikuvia, järjestyksiä ja kokonaisuuksia pienistä osista ja mukaan kertyvistä sirpaleista. Elämänpalapelissä on mahdotonta reflektoida jokaista yksityiskohtaa, ja niinpä asioista syntyy kuin huomaamatta stereotyyppisiä kuvia: esimerkiksi artisteista, taiteilijoista ja heidän töistään. Vaatii tahtoa pysyä valppaana ja uteliaana, pysähtyä asioiden, ajatusten sekä oman toiminnan äärelle ja tarkastella niitä toisin.

LIVE-fiilistelyjä ja ”Memento Jori”

Ajatus Jori Hulkkosen haastattelusta leijaili mieleeni musiikin inspiroimana Ydintalvipuutarhassa Turun Taiteen talolla Rettigin sisäpihalla elokuussa 2022. Hulkkonen on tehnyt kokeiluita myös live-esiintymisten ja keikkojen puolella – tosin joistain kokeiluista tuli pitkäikäisiä.

Hulkkonen kertoo, että idea Ydintalvipuutarhasta syntyi 2000-luvun alkupuolen kiireisinä vuosina, kun hän kaipasi mahdollisuutta soittaa jossakin sellaisia levyjä, jotka eivät klubikeikoille sopineet, oli se sitten klassista, dronea, folkkia, poppia, mitä vain. Ydintalvipuutarha-tapahtumaa järjestettiin vuodesta 2004 Turussa Aboa Vetus Ars Nova -museon aulakahvilan pihalla, yhteensä kolmentoista kesän ajan, mutta nykyään tapahtumalla ei ole vakiintunutta aikaa ja paikkaa. Esimerkiksi elokuun tapahtuma uuden Taiteen talon yhteydessä oli kesän ainoa YTP.

Ydintalvipuutarha löysi yleisönsä, mutta Hulkkonen sanoo, että live-tilanteet ja esiintymiset ovat aina yksilöllisiä, eikä etukäteen voi ennustaa, mikä toimii ja mikä ei. DJ-keikoilla mennään enemmän yleisön ja tunnelman ehdoilla, kevyemmällä otteella tilanteessa leikitellen ja improvisoiden. Omat live-keikat hän ottaa artistina vakavammin ja tekee vähemmän kompromisseja.

Lokakuussa 2022 Hulkkosen ja Juho Paalosmaan synapopduo Sin Cos Tan julkaisee neljännen albuminsa, ja luvassa on yksittäisiä promokeikkoja siellä täällä. Muutakin musiikintekoa ja yhteistyökuvioita on meneillään.

”Mä en ole koskaan halunnut puhua mistään tekemisistäni hirveästi etukäteen”, Hulkkonen kertoo suhtautumisestaan työn alla oleviin projekteihin. Vuonna 2023 olisi kuitenkin aika juhlistaa sekä pyöreitä ikävuosia että levyvuosia: täyteen tulee kolmekymmentä vuotta siitä, kun Jori Hulkkonen julkaisi musiikkiaan levyllä ensimmäisen kerran. Rakenteilla on uusi livesetti, eräänlainen retrospektiivinen kokonaisuus omasta katalogista ja siihen liittyen olisi tarkoitus julkaista myös levy. Sekä liveshow että levy kulkevat työnimellä Memento Jori.

Muutoksia maailmalla ja musiikin kentällä

Muusikon työ on vaatinut matkustamista ulkomailla. Jälkeenpäin Hulkkonen on murehtinut hurjimpien keikkavuosien hiilijalanjälkeään – parikymmentä vuotta sitten asiaa ei tullut niin ajateltua. Esimerkiksi Keski-Euroopan keikkojen osalta hän on pohtinut, miten matkoja voisi tehdä tulevaisuudessa järkevämmin ja enemmän maata pitkin kuin lentämällä.

Muusikoiden työ ja tulonmuodostus on muuttunut vuosien aikana rajusti. Ennen tuloja tuli levymyynnistä ja tekijänoikeustuloista, nykyään keikkailusta. ”Se on se paradoksi: nyt kun mielellään matkustelisi vähemmän ja keskittyisi musantekoon, niin sen kanssa taistelee, että miten tämän yhtälön saa toimimaan”, Hulkkonen kuvaa työhönsä liittyviä haasteita.

Haasteita musiikintekijän työhön tuovat muutkin maailman tapahtumat: pandemia ja klubielämän pysähtyminen tappoi inspiraation, poliittiset käänteet maail­malla muuttavat suunnitelmia. ”Kyllä tässä on vähän sellaisella odottavalla kannalla, että on todella vaikea miettiä kauheen pitkälle tai tehdä mitään pitkäjänteisiä suunnitelmia. Että tässä luovitaan ja katsotaan, miten maailma kehittyy ja mitä voi tehdä tai millaisia mahdollisuuksia on toimia tällä alalla – vähän sellainen murrosvaihe monella tasolla”, Hulkkonen toteaa. Ja kiteyttää samalla jotakin olennaista monen muunkin tekijän ja toimijan ajatuksista ainakin taiteen ja kulttuurin alalla.