Vallanhaltijan kapea muotokuva

Jung H. Pak: Kim Jong Un. Pohjois-Korean nuoren diktaattorin sisäpiirissä. 333 s. Otava.

Aloitetaan positiivisista seikoista: entisen CIA:n analyytikon Jung H. Pakin teos Kim Jong Un on yleisotteeltaan asiantunteva ja onnistuu pikakelaamaan läpi Pohjois-Korean hallintohistorian ilman, että vaikutelma jää pinnalliseksi. Maan kapitalisoituminen kuvataan elävästi, jopa aidon positiivisesti. Kim Jong Un näyttäytyy samanaikaisesti sekä maanläheisenä, tavallisista ihmisistä kiinnostuneena hallitsijana että räjähdysherkkänä ja varsinkin korkea-arvoisia virkamiehiä löylyttävänä vaatijana, joka ei hyväksy keskinkertaisuutta ja joka on puhdistanut tai nuorentanut, kuinka vain, hallintokoneiston omia päämääriään vastaavaksi.

Positiiviseksi on luonnehdittava myös sitä, ettei kirja kuvaa jokaista sattumusta yksipuolisesti Yhdysvaltojen näkökulmasta, ja muutamaan kertaan Kimin julmalta vaikuttavia ratkaisuja perustellaan, jolloin ne asettuvat kontekstiinsa. Kovin syvälle Kimin persoonaan ei kuitenkaan päästä: luksuspalvelujen lisääntyminen ja samanaikaiset kontrollivaltion kurikäytönnöt kuvastavat ehkä hallitsijan sisäistä ristiriitaa, mutta kunnollista henkilökuvaa ei ymmärrettävistä syistä synny.

Ongelmat korostuvat kirjan loppupuolella. Pak väittää Donald Trumpin ja Kimin lähentymisen tuottamaa uutta Kim Jong Un -imagoa karikatyyriksi, ikään kuin tyhjästä syntyneeksi ylihyveelliseksi mielikuvaksi, joka vetoaa heihin, jotka haluavat uskoa mahdottomaan. Pakin mukaan tulkintaa leimaa historiallisen perspektiivin puute, mutta näin todetessaan hän vetoaa Kim Jong Ilin käytökseen, jota hallitsi muutamin paikoin perusteltukin, siis vastapuolen toimintaan reagoiva poukkoilu diplomatian ja uhkailujen välillä.

Tietenkin Pak on oikeassa kuvatessaan Kimin pelurina, mutta jälleen on kysyttävä, onko Kim peluri jossakin syvemmässä merkityksessä kuin muut valtionjohtajat. Hän on ilmentänyt lähiaikojen reaktioissaan epätavallista haurautta ja vilpittömyyttä, mikä voi olla osa uutta strategiaa, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa uutta kappaletta poliittisen teatterin historiassa. Tässä mielessä Pak tuntuu astuvan omaan ansaansa, seuraavan ennakko-oletuksiaan, joiden hän muualla teoksessaan väittää olevan kokeneiden analyytikoiden tyypillinen virhe. Samalla hän kritisoi Trumpin huoletonta ja epäammattimaista asennetta, joka yhtä kaikki vei asioita ainakin hetkellisesti parempaan suuntaan.

Pak ei usko Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean suhteiden parantumiseen johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että viholliskuvat oikeuttavat Pohjois-Korean nykyhallinnon ja asevarustelun. Jos viholliskuva katoaa, hallintojärjestelmä haurastuu. Tämä on tietenkin yksi mahdollinen tulkinta. Samalla on mahdollista ajatella Yhdysvaltojen sisäisen hajaannuksen ajavan Pohjois-Korean etua. Trumpin jälkeen keskeistä voi olla se, mikä skenaario tarjoaa suurimman edun ja mikä on ensisijainen päämäärä.

Ehkä oma tulkitani nähdään naiivina, mutta itse näen Trumpin ja Kimin lähentymisen aloittaneen

suoruuden ja vilpittömyyden kauden Pohjois-Korean toiminnassa, jota kyllä leimaa silmä silmästä -logiikka ja strateginen suunnittelu (ja aivan viime aikoina myös muutamat sisäpoliittisesti omituiset, ehkä Joe Bidenin ärsyttämiseen tähtäävät ratkaisut), mutta joka lähtökohtaisesti on pasifistista ja liiallista provosointia välttävää. Kim Jong Un on myöntänyt hallintonsa virheitä epätavallisen avoimesti jo tätä ennen, mutta viime vuosina rehellisyyden ideaali on voimistunut.

Jos tämä muutos ja Pohjois-Korean diplomaattisten pyrkimysten mahdollinen vilpittömyys sivuutetaan, eikö samalla pidetä yllä valheellista kuvaa Pohjois-Korean poliittisesta tilanteesta? Eikö rationaalinen tulkinta muutu nopeasti Yhdysvaltojen poliittisen strategian palaseksi, jossa samalla iskulla siivotaan pois sekä Kim että Trump?

Maksimaalisen painostuksen strategiassa on tietenkin se osuvuus, että ideaalimaailmassa ydinaseiden ei tulisi olla etu tai neuvotteluvaltti, ei edes Yhdysvaltojen itsensä puolelta, mutta kun Pak samanaikaisesti ehdottaa eriasteista Pohjois-Korean sisäpolitiikkaan vaikuttamista ilman selkeitä myönnytyksiä, on näkökulma erittäin yksipuolinen. Se ei ole ollut strategiana yhtään myönnytyksiä tehokkaampi lähestymistapa historiallisesti tarkasteltuna, vaikka Pak näyttää pitävän sitä realismin tienä.

Näistä syistä Kim Jong Un -teokseen jää jatkuvasti tietty epäobjektiivisuuden häivähdys. Se vedonnee heihin, jotka eivät usko minkään muuttuneen. Mitenkään kaikenkattavaksi kirjan luomaa henkilö- ja tilannekuvaa ei kuitenkaan voi luonnehtia, vaikka se samanaikaisesti on yleislinjoiltaan riittävän asiantunteva, paikoin jopa terävä ja samalla kohtalaisen ajantasainen.

Kaltio – Kolumni

Juokaamme suklaata!

Pullopostia 4/2021

Olen pyhittänyt kuluneen kesän lukemisen nautinnoille. Raivasin tilaa kaunokirjallisuudelle ja luin erityisesti kotimaisia esikoisteoksia, joiden lisäksi tartuin klassikoihin. Luin pitkin […]

Raw Flesh

Ajankohtaista 4/2021

Oululainen taidekollektiivi Kulttuuribingo esittelee kymmenvuotista toimintaansa juhlanäyttelyllä KATSO. Kaltion kanteen valitsimme näyttelyn taiteilijoista Laura Nevanperän teoksen ”Raw Flesh”. ”Työskentelyssä minulle […]