Jung H. Pak: Kim Jong Un. Pohjois-Korean nuoren diktaattorin sisäpiirissä. 333 s. Otava.
Aloitetaan positiivisista seikoista: entisen CIA:n analyytikon Jung H. Pakin teos Kim Jong Un on yleisotteeltaan asiantunteva ja onnistuu pikakelaamaan läpi Pohjois-Korean hallintohistorian ilman, että vaikutelma jää pinnalliseksi. Maan kapitalisoituminen kuvataan elävästi, jopa aidon positiivisesti. Kim Jong Un näyttäytyy samanaikaisesti sekä maanläheisenä, tavallisista ihmisistä kiinnostuneena hallitsijana että räjähdysherkkänä ja varsinkin korkea-arvoisia virkamiehiä löylyttävänä vaatijana, joka ei hyväksy keskinkertaisuutta ja joka on puhdistanut tai nuorentanut, kuinka vain, hallintokoneiston omia päämääriään vastaavaksi.
Positiiviseksi on luonnehdittava myös sitä, ettei kirja kuvaa jokaista sattumusta yksipuolisesti Yhdysvaltojen näkökulmasta, ja muutamaan kertaan Kimin julmalta vaikuttavia ratkaisuja perustellaan, jolloin ne asettuvat kontekstiinsa. Kovin syvälle Kimin persoonaan ei kuitenkaan päästä: luksuspalvelujen lisääntyminen ja samanaikaiset kontrollivaltion kurikäytönnöt kuvastavat ehkä hallitsijan sisäistä ristiriitaa, mutta kunnollista henkilökuvaa ei ymmärrettävistä syistä synny.
Ongelmat korostuvat kirjan loppupuolella. Pak väittää Donald Trumpin ja Kimin lähentymisen tuottamaa uutta Kim Jong Un -imagoa karikatyyriksi, ikään kuin tyhjästä syntyneeksi ylihyveelliseksi mielikuvaksi, joka vetoaa heihin, jotka haluavat uskoa mahdottomaan. Pakin mukaan tulkintaa leimaa historiallisen perspektiivin puute, mutta näin todetessaan hän vetoaa Kim Jong Ilin käytökseen, jota hallitsi muutamin paikoin perusteltukin, siis vastapuolen toimintaan reagoiva poukkoilu diplomatian ja uhkailujen välillä.
Tietenkin Pak on oikeassa kuvatessaan Kimin pelurina, mutta jälleen on kysyttävä, onko Kim peluri jossakin syvemmässä merkityksessä kuin muut valtionjohtajat. Hän on ilmentänyt lähiaikojen reaktioissaan epätavallista haurautta ja vilpittömyyttä, mikä voi olla osa uutta strategiaa, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa uutta kappaletta poliittisen teatterin historiassa. Tässä mielessä Pak tuntuu astuvan omaan ansaansa, seuraavan ennakko-oletuksiaan, joiden hän muualla teoksessaan väittää olevan kokeneiden analyytikoiden tyypillinen virhe. Samalla hän kritisoi Trumpin huoletonta ja epäammattimaista asennetta, joka yhtä kaikki vei asioita ainakin hetkellisesti parempaan suuntaan.
Pak ei usko Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean suhteiden parantumiseen johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että viholliskuvat oikeuttavat Pohjois-Korean nykyhallinnon ja asevarustelun. Jos viholliskuva katoaa, hallintojärjestelmä haurastuu. Tämä on tietenkin yksi mahdollinen tulkinta. Samalla on mahdollista ajatella Yhdysvaltojen sisäisen hajaannuksen ajavan Pohjois-Korean etua. Trumpin jälkeen keskeistä voi olla se, mikä skenaario tarjoaa suurimman edun ja mikä on ensisijainen päämäärä.
Ehkä oma tulkitani nähdään naiivina, mutta itse näen Trumpin ja Kimin lähentymisen aloittaneen
suoruuden ja vilpittömyyden kauden Pohjois-Korean toiminnassa, jota kyllä leimaa silmä silmästä -logiikka ja strateginen suunnittelu (ja aivan viime aikoina myös muutamat sisäpoliittisesti omituiset, ehkä Joe Bidenin ärsyttämiseen tähtäävät ratkaisut), mutta joka lähtökohtaisesti on pasifistista ja liiallista provosointia välttävää. Kim Jong Un on myöntänyt hallintonsa virheitä epätavallisen avoimesti jo tätä ennen, mutta viime vuosina rehellisyyden ideaali on voimistunut.
Jos tämä muutos ja Pohjois-Korean diplomaattisten pyrkimysten mahdollinen vilpittömyys sivuutetaan, eikö samalla pidetä yllä valheellista kuvaa Pohjois-Korean poliittisesta tilanteesta? Eikö rationaalinen tulkinta muutu nopeasti Yhdysvaltojen poliittisen strategian palaseksi, jossa samalla iskulla siivotaan pois sekä Kim että Trump?
Maksimaalisen painostuksen strategiassa on tietenkin se osuvuus, että ideaalimaailmassa ydinaseiden ei tulisi olla etu tai neuvotteluvaltti, ei edes Yhdysvaltojen itsensä puolelta, mutta kun Pak samanaikaisesti ehdottaa eriasteista Pohjois-Korean sisäpolitiikkaan vaikuttamista ilman selkeitä myönnytyksiä, on näkökulma erittäin yksipuolinen. Se ei ole ollut strategiana yhtään myönnytyksiä tehokkaampi lähestymistapa historiallisesti tarkasteltuna, vaikka Pak näyttää pitävän sitä realismin tienä.
Näistä syistä Kim Jong Un -teokseen jää jatkuvasti tietty epäobjektiivisuuden häivähdys. Se vedonnee heihin, jotka eivät usko minkään muuttuneen. Mitenkään kaikenkattavaksi kirjan luomaa henkilö- ja tilannekuvaa ei kuitenkaan voi luonnehtia, vaikka se samanaikaisesti on yleislinjoiltaan riittävän asiantunteva, paikoin jopa terävä ja samalla kohtalaisen ajantasainen.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Oulu Sinfonia päätti vuoden 2021 Ludwig van Beethovenin vahvaan seitsemänteen sinfoniaan. Ilkka Kotajärvi totesi kausikonsertin muut numerot epätasaisemmiksi.
Marraskuussa 2021 Eurooppa hengähti hetken pandemia-aaltojen välissä. Kaltion kolumnisti, laulaja Jaakko Laitinenkin suuntasi Saksaan Väärä Raha -yhtyeensä kanssa, ja kirjasi kokemuksiaan nyt julkaistavaan kiertuereportaasiin.
“Suomalainen vaaliehdokkaiden valokuvamarkkinointi on pöljistyttävän nuorta: käytännössä Virkki osoittaa, että vasta 1950–1960-lukujen vaihteessa poliittinen markkinointi alkaa kuvin.”
“Turunen vyöryttää esiin 1960-luvun nuorison sukupuolisen heräämisen, musiikkimieltymykset tangosta poppiin, rippikoululaisen uskonkysymysten ja akanottoluvan pohdinnat; mutta ennen muuta hän kirjoittaa työkeskeisestä elämäntavasta maaseudulla.”
“Vaikka tematiikka ja runsaat sivujuonteet muistuttavatkin aiempia teoksia, Runoilija on itsenäisenä teoksena hurmaava lukukokemus ja kykenee edelleen syventämään Kännön rikasta kerrontamaailmaa omaperäisyydellään.”
Juha Wuolijoen ohjaaman Vinski ja näkymättömyyspulveri -elokuvan ensi-ilta on siirtynyt useampaan otteeseen, mutta nyt se tulee jouluksi teattereihin. Reijo Valta katsoi leffan ennakkoon.
“Karkkilalainen sankarimatkailijamme on vauhdissa tällä kertaa muun muassa Färsaarilla, Islannissa ja Pohjois-Amerikan arktisilla seuduilla.” Suomen kirjailijaliiton kunniajäseneksi nimetyn Hannu Niklanderin viimeisimmän luki Osmo Pekonen.
“Joku voisi ajatella, että Väylä on Tommi Kinnusen vuoden takaisen Ei kertonut katuvansa -romaanin sukulaisteos, mutta ei se ole.” Mutta mihin Seppo Turunen tätä romaania vertaa? Lue kritiikki, niin tiedät.
Ilkka Kotajärvi tarttui kuluneena syksynä viisi vuotta sitten julkaistuun teokseen Fintiaanien mailla.
Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen viides esitys Luokkakuvia, vedos V sai kantaesityksensä Oulun teatterin Vinttikamarissa marraskuussa. Miten luokkia lavalla tanssittiin?
Opiskelija- ja koululaisdemokratiaa tehtiin 1970-luvulla Teiniliiton kautta. Pasi Pikkupeurakin osallistui yhteen liittokokoukseen Korkalovaaran lukion edustajana.
Meri-Toppilaan suunnitteilla kulttuuriperintöä kunnioittava, luova keskus Elokuussa 2020 Oulun Kaupunki huutokauppasi pitkään käyttämättömänä olleen Alvar Aallon suunnitteleman hakesiilon kansainvälisille toimijoille. […]
