Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Rakkauden moniulotteisuus virolaisessa kontekstissa 1970- ja 1980-luvuilla
Kai Aareleid: Tyyni valtameri. Suom. Outi Hytönen. 305 s. S & S 2023.
Tartossa 1972 syntynyt virolainen Kai Aareleid on monipuolinen lahjakkuus, joka valmistui Helsingin Teatterikorkeakoulusta 1997. Virossa hän on opiskellut kielenkääntäjäksi ja kustannustoimittajaksi. 2016 hänet valittiin vuoden virolaiseksi kirjailijaksi. Hän on julkaissut runoa ja proosaa. Nyt hänen kolmas romaaninsa Tyyni valtameri on saatu myös suomeksi. Teos sai Virossa maineikkaan A. H. Tammsaare-kirjallisuuspalkinnon.
Ollaan Pietarissa vuonna 2010. Yhtäkkiä menneisyys on hetkessä. Rakkaus ja toivo ovat elämän avainsanoja. Nämä teemat toistuvat Aareleidin romaanissa, jossa kuljetaan ajassa ja paikassa kerroksittain. Hän on rakentanut romaaninsa pyramidiksi eikä kuitenkaan. Ikään kuin sattumoisin yksi päähenkilöistä, Stella, on Pietarissa salaisuuden ympäröimänä. Hän on labyrintissa olematta missään kotona. Hän on tarina, johon kuuluvat isoäiti Helene, äiti Emma ja tytär Ruth. Vahvoihin naisiin kietoutuvat myös ailahtelevaiset miehet. Stellan maailma murtuu, kun hänelle selviää, että isällä on lapsi, joka on hänen sisarpuolensa. Luurangot kolisevat ja lujaa Aareleidin tekstissä. Sirpaleista syntyy aina uutta.
Romaani on samalla kertaa rakkaustarinoiden risteytys ja ikkunoita virolaiseen menneisyyteen avaava historia. Mutta niin erilainen, sillä ihmiset kulkevat tunteissa ja koska politiikka ei ole mukana, kuten se on useissa virolaisissa lähimenneisyyttä kuvaavissa kaunokirjallisissa teoksissa. Teksti on raikasta, kuulasta ja kimmoisaa. Aareleid kuvaa taidokkaasti ylisukupolvista samankaltaisuutta, jossa ihmiset ovat vannoneet toimivansa toisin kuin aikaisemmat sukupolvet mutta tekevät itse juuri samoin. Eikä siinä ole mitään moitittavaa tai tuomittavaa. Juuri tämän näkökulman kautta Aareleid pystyy kulkemaan Tallinasta Pietariin, Helsinkiin, Tartoon ja Riikaan.
Emma on vakaa ihminen, mutta silti epävarma. Eräs huipennus on, kun hän lääkärinä keisarinleikkauksessa pelastaa aviomiehensä syrjähypyn seurauksena syntyvän lapsen ja äidin. Siinä hän osoittaa humaanin vahvuutensa, vaikka sisällä velloo tunteiden valtameri eikä niinkään tyynenä. Ehkä se on luettava sen piikkiin, että rakkaus avainsanana on myös ymmärrettävä monikollisena.
Aareleidin romaanin ajallinen kerroksisuus on viehättävää. Lukijan on oltava tarkkana kronologian suhteen, sillä ajalla Aareleid silloittaa ihmiset toisiinsa. Hieman irralliseksi jäävät otteet Andersin, Stellan miehen kirjoittamisvaiheessa olevasta historiallisesta romaanista. Symbolimerkityksessä sillä on toki paikkansa, mutta kokonaisuuteen sillä ei ole vaikutusta.
Emma tiivistää elämän oivallisesti Stellalle: ”Rakkauksia on niin monenlaisia… Ne perustuvat niin monenlaisille asioille. Ja kestävät silti.” Rakkaus ei mennyt ohi isoäiti Heleneltäkään 1961 Mihkelin kodissa. Rakkaus kesti Johanneksen kanssa. Yksinkertaista rakkaus ei koskaan ole.
Tapahtumat kietoutuvat loppua kohti tiiviisti toisiinsa. Aareleid kuroo verkkaisesti mutta kiehtovasti henkilöiden kuvat yhteen. Helene, Emma ja Stella. Vahvat naiset, valtameret, toistensa kohtalot. Upea romaani, rikas ja värikylläinen.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.