
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Teksti: Kaija Siikala
Kaija Siikala ja Pentti Tuovinen olivat vuonna 1963 mukana Oulun ylioppilasteatterin historian ensimmäisessä näytelmässä, Fernando Arrabalin klassikossa Aamiainen sotakentällä. 2023 OYT aloittaa 60-vuotisen taipaleensa juhlistamisen tuomalla Arrabalin näytelmän uudelleen nykyiselle kotilavalleen Valvenäyttämölle osana uusien teatterilaisten Tuoretiski-produktiota. Kaltio on mukana juhlassa julkaisemalla Siikalan ja Tuovisen kirjoitukset lehden numeroista 7/1963 ja 1/1964. 2023 Tuoretiskin esitykset 24.2.–4.3. Lisätietoja Oulun ylioppilasteatterin verkkosivulta >>
Sanon, että kokemukseni on sangen vähäinen ja ajatukseni sitä myöten arvostelunalaisia. Toiseksi ilmoitan, että ne eivät perustu numeroihin ja tilastotietoihin, joiden antama kuva ei sitä paitsi ole luotettava. Otsakkeessa mainittu kysymys on herättänyt minussa mietteitä lähinnä niistä ärsykkeistä lähtien, joita ovat aiheuttaneet yleisön reaktiot eri näytelmiä kohtaan sekä teatterin merkitystä koskevat keskustelut monien oululaisten kanssa.
Edustan ammattia ja katson siis pakosta asioita siltä puolen. Huomattakoon kuitenkin, että pohdinnan kohteena ei ole ”tarvitseeko Oulu nykyistä teatteriaan” vaan se, mitä teatteri yleensä taidemuotona oululaisille merkitsee, vai merkitseekö se mitään.
Äsken oli täällä esillä kysymys, onko Oulu kulttuurikaupunki. Sitä asiaa ei lopultakaan ratkaise se, montako orkesteria, teatteria tai taidemuseota kaupungissa on, vaan se, elääkö sen asukkaissa kulttuurin tarve. Jos sitä on, se synnyttää kyllä näkyvätkin ilmentymänsä. Ja mitä voimakkaampana se elää, sitä hallitsevamman osuuden saavat myös eri taidelaitokset kaupungin elämässä.
Teatteri on eräs taidelaitos, eräs kulttuurin ilmentymä. Millä tavoin se näkyy Oulun elämässä? Perin vähän, hämmästyttävän vähän tämänkokoista kaupunkia ajatellen. Olen jäävi puhumaan siitä, vastaako nykyinen teatterimme tasoltaan kulttuurilaitoksille asetettuja vaatimuksia, mutta ellei se oululaisten mielestä vastaa, miksi asiaan ei vaadita avoimesti parannusta? Ja miksi toisaalta teatterille ei anneta riittävästi kaupungin tukea, jotta sillä olisi mahdollisuudet kehittyä vaatimukset täyttäväksi? Suon sydämestäni Oulun kaupunginorkesterille joka ainoan pennin, jonka se saa avustuksena kaupungilta, mutta onko oikein, että vastaava taidelaitos, teatteri, saa ainoastaan noin puolet tästä summasta? Ei nykyaikana teatteria tehdä enää pelkällä hengellä ja uhrimielellä, kyllä sen taloudella on oltava selvä taloudellinen pohja.
Mikä tähän asiantilaan on sitten syynä? Yksinkertaisesti elävän kiinnostuksen puute. On mukava, kun meillä on teatteri, mutta sen hengissäpysyminen on ei-kenenkään-asia. Kärjistän asioita, sillä onhan mahtimiesten joukossa joitakin, jotka toiminnallaan ovat osoittaneet teatterin olevan heille merkityksellinen asia. Mutta miten muutama heitä on!
Entä yleisö, jota varten teemme tätä työtä? Mikä saa heidät tulemaan teatteriin? Onko syynä satunnainen mielijohde, yksinomainen halu saada nauraa, se että ”teatteri kuuluu asiaan”, vaiko ehkä henkinen tarve nähdä teatteria, olipa se minkälaatuista tahansa? Kuinka monelle oululaiselle teatterimme on oma teatteri, jonka esityksiä seurataan aktiivisesti kiinnostuneina, olkoonpa tämä kiinnostus sitten mielihyvän tai -pahan sävyttämää?
Pelkään, ettei monellakaan. En moiti oululaista yleisöä katsomona, kyllä täällä ollaan mukana siinä missä muuallakin, mutta väitän, että sen kokonaisasennoitumisessa teatteriin on tarkistuksen varaa. Ohjelmistoon nähden se on aika lailla ennakkoluuloinen ja suhtautumisessaan asiapitoiseen tekstiin jopa laiska. Puhun yleisöstä kokonaisuutena ja hämmästelen vallitsevaa asiantilaa nimenomaan ns. akateemisen sivistyneistön kohdalla. Käsite yliopistokaupunki antaa sentään oikeutuksen olettaa, että sen piiristä kasvaisi elävä kiinnostus kulttuuriin myös teatterin muodossa. Tällä hetkellä vaaditaan kuitenkin idealistin uskoa ja tahtoa nähdä se. Oulussa on perustettu mm. ylioppilasteatteri, jonka tarkoituksena on nimenomaan opiskelevan nuorison keskuudessa eri muodoin toimia teatteriharrastuksen herättäjänä ja kehittäjänä – ei siis olla ainoastaan esittävän taiteen foorumina – mutta mielenkiinto sitä kohtaan opiskelijoitten taholta on masentavan vähäinen. Tuhannesta kolmestasadasta opiskelijasta on sen piiriin eksynyt noin kymmenkunta uskaliasta! Voi epäillä, että nykyaika kasvattaa akateemisista kansalaisistaankin fakki-idiootteja.
Kaikki tämä lienee osailmiötä ”tuhoisasta” materialistisesta hyvinvoinnista. Aineellisen hyvinvoinnin ja henkisen väljähtyneisyyden välillä täytyy olla jokin yhteys. Ne ovat ilmeisesti kääntäen verrannollisia toisiinsa. Taloudellisen hyvinvoinnin muuttuessa elämän päätavoitteeksi henkisen elämän tarve laimistuu. Silloin kulttuuriharrastukset menettävät elävän merkityksensä ja jäävät olemaan korkeintaan ulkonaisena muotona ilman sisäistä tarvetta. Teatterille jäänee silloin tehtäväksi toimia ainoastaan tukevan päivällisen sulatusajan viihdykkeenä! Ajateltakoonpa vain teatterin erilaista merkitystä ja luonnetta tämän päivän Amerikassa ja toisaalta Puolassa.
Teatterimaailman piirissä on viime aikoina herätty huomaamaan yhä voimakkaamman itsekritiikin tarve. Pyritään ilmaisun tutkimiseen ja tarkistamiseen ja keinojen puhdistamiseen. Tavoitteena pidetään kontaktin saavuttamista nimenomaan aikamme katsojaan. Olisikohan syytä puhua itsekritiikin tarpeesta myös oululaisen teatterinharrastajan kohdalla? Olisiko hänen syytä pysähtyä ajattelemaan, mitä teatteri hänelle ihmisenä ja tämän kaupungin asukkaana todella merkitsee? Eli lyhyesti: tarvitseeko Oulu teatteria? Itse en ole siitä aivan varma, mutta luoja suokoon että kauhistuttava epäilyni osoitetaan vääräksi!
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.