Ihmisiä Vienan reitin varrelta

Kajaanin kaupunginteatteri ja Meriteatteri: Vienanmeri – rajankäyntiä
Kantaesitys teatteritalossa 26.2.2022.
Käsikirjoitus ja ohjaus Anni Mikkelsson, koreografia Ari Numminen, lavastus Markku Hernetkoski, puvut Tiina Siltala, valot Jukka Laukkanen, äänet Juho Lukinmaa, videot Topi Lindh, kampaukset ja maskit Emma Loponen.
Näyttämöllä Perttu Hallikainen, Jukka Peltola, Maija Pihlajaoja, Tom Salminen, Heidi Syrjäkari, Satu Turunen ja Vera Veiskola.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Anni Mikkelssonilla ei muutama vuosi sitten ollut vielä oikein mitään käsitystä Kainuusta, mihin hänen oli tarkoitus tulla tekemään teatteria. Pari vuotta sitten hän alkoi tutustua alueeseen ja sen historiaan. Venäjän rajan läheisyys iski heti silmään.

Mikkelsson alkoi tutkia rajaa ja sen yli käymistä. Hän tutustui ikivanhaan kauppapolkuun, Vienan reittiin, joka toisessa päässään ulottuu Vienanmerelle ja toisessa Pohjanlahteen. Hän alkoi kerätä sellaisten ihmisten tarinoita, jotka olivat tuon tien kulkeneet tai tuon rajan ylittäneet.

Alkoi hahmottua kantaesityksensä Kajaanin kaupunginteatterissa saanut näytelmä nimeltä Vienanmeri – rajankäyntiä. Näytelmän sisällöksi nousivat Vienan reitin varrella asuneet tai sitä kulkeneet ihmiset. Tässä näytelmässä ihmisten tarinat kattavat hyvinkin sata vuotta. Tuoreimmissa ollaan jo tässä päivässä.

Lavalle Vienanmeri hahmottuu seitsemänä ihmisenä ja heidän kohtaloinaan. Muotonsa esitys saa paitsi ihmisten suorana puheena yleisölle ja toisilleen, myös lauluna ja tanssina. Tanssien koreografiat ovat alan ehdottoman taitajan, niin kansantanssit kuin nykytanssin tuntevan Ari Nummisen.

Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa.

Näytelmän molemmat puoliajat alkavat samankaltaisesta tilanteesta. Näytelmän alussa näyttelijät hipsivät yksitellen, kuka mistäkin, samovaarin äärelle ja saavat teelasillisensa. Henkilöt tutustuvat toisiinsa ja kertovat itsestään juuri sopivan verran myös yleisölle. Perttu Hallikainen on laukunkantaja Vienasta, Satu Turunen nuori, Suomessa asuva mutta kotikonnuillaan Vuokkiniemessä säännöllisesti vieraileva Anna. Tom Salminen on karjalaiset juurensa ymmärrettyään muuttanut nimensä Miihkaliksi. Pekka (Jukka Peltola) pakeni Neuvostoliittoon 1930-luvulla ja tuli siellä tapetuksi. Ella (Maija Pihlajaoja) jäi iäkseen itärajan tuolle puolen ja kasvoi neuvostoihmiseksi. Heidi Syrjäkarin tehtäväksi jää elää Viiangin kylästä kotoisin olevan Mirjan ja esiäidin eli Maammon roolit.

Toisen puoliajan alussa joukko on jälleen yhteisen asian äärellä eli saunassa. Tee on vaihtunut mehuksi, mutta osittain videoitu ja penkinpohjiin projisoitu esitys ei oikein lähde liikkeelle.

Ensi-iltayleisöllä oli tavattoman hauskaa, kun Syrjäkarin Maammo työntyy katsomoon lukemaan loitsujaan ja lausumaan vanhan kansan rivoja runoja. Minulle toisen puoliajan alku ei erityisemmin maistunut. Tarina ei edennyt ja pillu-riimit jäivät kokonaisuudesta perin irrallisiksi, vaikka olen noitakin runoja oivan kirjallisen aikoinani lukenut.

Mikkelsson on kirjoittanut myös itsensä mukaan näytelmään. Matkustaja etelästä (Vera Veiskola), jonka näytelmänimikin on Anni eikä Lönnrotin Kalevalan mukaisesti Aino, kuuntelee ihmisten puheita, merkitsee niitä muistiin ja penkoo kirjoja löytääkseen lisää tietoja Vienan reitistä ja sen varren ihmisistä.En tiedä, miten se pitäisi tulkita, mutta niin vain käy, että Veiskola kokee tämän kaiken keskellä omanlaatuisen Stendahlin syndroomansa. Kaikkea, tietoa ja tunnetta, tulee niin paljon ja oman ukin veljen loikka ja häviäminen Neuvostoliittoon niin todelliseksi, että Matkustaja etelästä menee sekaisin. No. Porukalla tanssimalla ja laulamalla Anni saa uudelleen kiinni todellisuudesta.

Markku Hernetkoski on rakennuttanut lavan lattian laudoista uudestaan niin, että pontevat, saapasta permantoon polkevat tanssit tömisevät päässä vielä kotimatkalla. Ari Numminen on ymmärtänyt sovittaa koreografiansa niin, että ammattinäyttelijät, joskaan eivät -tanssijat saavat niistä aikaan vauhdikkaita ja näyttäviä tanssinumeroita etenkin, kun näyttelijät Maija Pihlajaojan johtamina herättävät biisit henkiin.

Entäs ne tarinat? En tiedä, johtuuko se siitä, että jo 1970-luvulla kuolleella laukunkantaja Iivanalla oli niin paljon sukulaisia ja tuttavia, että hänestä riittää kerrottavaa niin paljon, että Hallikaisen hahmossa hänestä tulee kaikkein verevin ja uskottavin. Jo sellainenkin pieni asia, että suomalaiset neuvovat Iivanaa suomentamaan nimensä Iiroksi, kertoo ajasta ja asenteista enemmän kuin puolentoista tunnin luento.

Karjalassa tapetun Pekan ja Neuvostoliittoon jääneen Ellan tarinat me tunnemme varsin hyvin jo ennestään. Iiron vaimoksi alkavan Mirjan tapaisia kainuulaisia on varmasti muitakin. Miihkalin vapautuminen vienankarjalaiseen taustaansa vuokkiniemeläisessä diskossa on yksinkertaisesti valloittava.

Oikeastaan jäljelle jää vain yksi kysymys: Miten kattava kainuulaisuuden selitys rajan läheisyys ja Vienan reitin olemassaolo lopulta ovat? Savolaisethan tämän maankolkan kuitenkin alun perin asuttivat. Onhan se tietysti. Tässäkin näytelmässä mainitaan jopa partisaanit, ja suuren osan esitystä kaupunginteatterin lavaa halkoo valtava, piikkilangasta tehty portti.

Meidän kulttuuriamme Viena on tietysti rikastanut enemmän kuin osaamme ehkä edes arvata, vaikka minun aidoin ja likipitäen ainoa kosketukseni elävään vienalaiseen kulttuuriin on muutaman vuoden takaa, kun lauloin Jussi Huovisen perässä vuorolauluna nelipolvista trokeeta. Hietajärveläispirtin ikkunasta näkyi järvi, jonka puolestavälistä alkoi Venäjä. Sillä puolella istui kalamies pilkillä.

Kannessa: Haamut

Kannessa 2/2022

Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]