Humanismin puolustuspuhe korostaa vastuuta

Uskontofilosofian professori Sami Pihlström asettuu jyrkkään humanismin puolustusasentoon teoksessaan Ihmisen maailma (2021). Teos on monimuotoinen kokonaisuus, jossa kurotetaan vähän joka suuntaan. Pihlström etenee ”totuuden jälkeisen ajan” ja itse ajamansa transendentaalisen humanismin itsekriittisyyden kautta eteenpäin ottaen erityisesti kantaa eläinoikeus- ja ilmastonmuutospuheeseen.

Kantilaisen valistuksen hengessä Pihlström hakee humanismille puolustuspohjaa 2000-luvulla yleistynyttä trans- ja posthumanismia vastaan. Tai on ehkä väärin sanoa vastaan, sillä Pihlströmin mielestä humanismi on välttämätön ehto sille, että puhe arvoista ja merkityksistä – vaikkapa suhteessa luontoon – on edes mahdollista. Hänen mukaansa humanismi on keskustelun pohjalla, ei ekologiseksi realismiksi tai eläinoikeuksiksi kutsuttujen posthumanististen rakenteiden kanssa samalla tasolla.

Vaikka Kantin filosofinen ihmistutkimus asettaakin ihmisen keskipisteeseen kaikessa, tämä tarkoittaa Pihlströmin mukaan ihmiselle suurempaa vastuuta. Me olemme nähneet, millainen valta ihmisellä on maailmaamme ja millaisen lopputuloksen hän saa aikaan ilman vastuullista ajattelua. Näemme sen eritoten ilmastonmuutoksessa, mutta yhtä lailla sotien ja vallanhimon oikeuttaman julmuuden muodossa.

Suurin osa ihmisen hirviömäisistä teoista tai välinpitämättömyydestä oikeutetaan jonkun muun kuin ihmisen oman päätöksen varjolla. Isossa osassa vastuu on siirretty ”Jumalalle”, kuka hän milloinkin on sattunut olemaan. Hän on voinut olla uskonnollinen hahmo tai hahmottomuus, kolmiyhteyden kummallinen rakennelma tai jopa elävän ihmisen jumalallinen ilmestys. Joskus hän on ollut sosialismi, fasismi tai muu poliittinen aate, joka on saanut Jumalan paikan. Silloin tällöin on vedottu luonnonlakeihin tai markkinamekanismiin. Aina kyse on jostain kuvitteellisesta ja ihmisen rakentamasta entiteetistä, jolle lykätään vastuu vallasta, kun sitä itse ei uskalleta ottaa.

Pihlström nimeääkin post- tai transhumanistiset ajatuskulut, siis vaikkapa ihmisen saattamisen samalle tasolle eläimen kanssa tai ihmisyyden jatkamisen robotiikan avulla, ”epätoivoisiksi yrityksiksi irtautua inhimillisen ajattelun väistämättömästä ihmiskeskeisyydestä”. Mikäli ymmärrän oikein, Pihlström tarkoittaa tässä ihmisen vastuunkantoa vapauden osana. Ihmiselle on muotoutunut kyky hamuta vapautta ja tuntea vastuuta päätöksistään. Nämä ovat poikkeuksellisia piirteitä eläinkunnassa ja tekevät ihmisestä poikkeuksellisen eläimen.

Pihlström ei tästä lähtökohdasta katsoen näekään itse eläinoikeuspuheessa erityistä arvoa muutoin kuin ihmisen ja hänen ympäristönsä suojelun puolesta. Hän mainitsee teoksessaan, että on suosittua korostaa eläinten ”inhimillisyyttä” eläinten erilaisten kykyjä ja taitoja käsitellessä, ja toisaalta ihmisen ”luonnollisuutta” eli sitä, miten inhimilliseksi katsotut piirteet ja toimintatavat ovat aivojen evolutiivisesti kehittyneissä rakenteissa eivätkä siksi puhtaaksi ”inhimillisiä”.

”On mahdollista ajatella, että meillä on velvollisuus esimerkiksi veganismiin, vaikka eläimillä ei ole eikä voi olla oikeuksia ainakaan tuosta velvollisuudestamme riippumatta”, Pihlström kirjoittaa. Sen sijaan irtautuminen ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä ei ole humanistista ajattelua, vaikka niin pinnallisesti voisi ajatellakin. ”Liiallisen ihmiskeskeisyyden kritiikkikin on eettinen tehtävä nimenomaan (ja yksinomaan) ihmiselle”, Pihlström toteaa. Hän näkee, että veganismi on humanistisesti puolustettavaa nimenomaan ilmastokriisin takia.

Pihlström korostaa ihmisyyttä holistisena. Sitä ei pidä erottaa ihmisistä joidenkin tiettyjen ominaisuuksien takia vaan ihmisen elämä on ”kokonaan erilaista” kuin minkään tuntemiemme eläinten. Ludwig Wittgenstein huomautti, että vaikka leijona osaisi puhua, emme voisi ymmärtää sitä, koska sen elämä olisi niin kokonaisvaltaisesti erilaista kuin ihmisen. Siinä mielessä on väärin sanoa ihmistä vain poikkeukselliseksi eläimeksi, vaan ihmistä on kutsuttava ihmiseksi. Ihminen on eri kategoriassa.

Osittain tästä syystä ihmisen on myös käännettävä kriittinen katse vain itseensä. Ihminen ei voi kritisoida ei-inhimillisiä olentoja, koska ne eivät elä normatiivisessa avaruudessa eivätkä ole kritiikin ulottuvilla. Humanismin tarkoitus ei ole puolustaa ihmistä vaan sen ihmiskuva on ankara. Ihmisen täytyy vaatia ihmiseltä paljon.

Joissain määrin voidaan ajatella, että Pihlströmin humanismipuolustuksen kärki kulminoituu siihen, että kaikki ihmisen ajattelema ja tuottama on humanismia, jolloin kaikki käsityskykymme sisällä on myös humanismia, niin myös humanismia kritisoivatkin ajatuskulut. Se johtanee kuitenkin umpikujaan ja tukkii kritiikin ja ajattelun.

Mutta Pihlström löytää kuitenkin vasta-aineen, antroposeenin. Tätä uutta geologista aikakautta tarkoittava sana pitää sisällään ajatuksen ihmisen pysyvästi muokkaamasta (tuhoamasta) ajasta, joka syntyi jääkauden sulamisesta syntyneen holoseenikauden jälkeen. Luonnontieteilijälähtöisen vakiintumattoman ajatuksen mukaan antroposeeni on alkanut 1800-luvulla teollistumisen vaikutuksesta.

Pihlström pitää antroposeenia ongelmallisena käsitteenä. ”Antroposeeni on ikään kuin sisäisesti antihumanistinen käsite redusoidessaan ihmisen merkityksen maailmassa (pseudo)geologiseen kauteen”, Pihlström kirjoittaa. Hänestä antroposeeni on tässä vain näennäisesti faktuaalinen, mutta implikoi hyökkäävää kantaa ihmisen toimintaa vastaan.

Ihmisyyden ja inhimillisyyden puolustamisessaan Pihlström haroo joka suuntaan, myös jumaltodistuksiin ja kuolemanjälkeiseen elämään. Hän siteeraa Samuel Schefflerin ajatuksia siitä, että kuolemanjälkeinen elämä tuottaa merkityksellisyyttä yksilön elämään vain toisten ihmisten elämän jatkuvuuden kautta. ”Jos jostakin syystä tietäisin etukäteen, että täsmälleen kuukausi kuolemani jälkeen […] kaikki muutkin ihmiset kuolisivat esimerkiksi asteroidin törmäyksen kaltaisessa massiivisessa katastrofissa, menettäisin luultavasti jokseenkin täysin uskoni kaikkiin elämäni projekteihin.”

Juuri tähän ajatukseen osuu ratkaisevasti eksistentiaalinen kysymys ilmastonmuutoksesta. Elämän mielekkyys vähentyy, jos ymmärrämme tulevien ihmisten kuolevan ilmaston muuttuessa ja maailman tuhoutuessa. Viimeisenä koukkuna posthumanisteille Pihlström ottaakin esiin keskitysleirit. Hän viitteenomaisesti rinnastaa natsien pyrkimyksen naturalisoida uhrinsa inhimillisyyden ulkopuolelle. He eivät essentialisoineet ihmisiä kategorisoitaviksi ihmisiksi, vaan sulkivat ihmisyyden uhreiltaan kokonaan pois. Implisiittisesti Pihlström varoittaakin ihmisten ja eläinten tasa-arvoisuuden johtavan johonkin vastaavaan.

Kaiken kaikkiaan Ihmisen maailma on ajatuksia herättävä, ehkä tekijänsä tavanomaisen rauhalliseen esitystapaan verraten hieman kiihkeäkin humanistisen ajattelun puolustus. Pihlströmin teos muistuttaa taiteen sisäisistä päämääristä pelkän hyötypuheen sijaan. Kirjallisesti sen parasta antia löytyy kirjan loppupäästä, jolloin todistustaakan alta on jo päästy ja vapaampi kulmien pyörittely mahdollistuu.