
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Valehteleminen on helppoa, mutta fiktion luominen vaikeaa.
Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras. 345 s. WSOY 2022.
Akseli Heikkilän romaani Hiljainen vieras tarkastelee taiteellista luovuutta. Se rinnastuu raskauteen; teoksen maailmassa konkreettisestikin, kun minäkertoja Oona on kirjailija ja odottaa lasta. Toimittajapuolison kanssa keskustellaan luovuudesta, mutta eroottisesti suhde on väljähtynyt. Lapsen sikiäminen kohdussa on ihmeellinen asia. Mutta myös pelottava, koska siihen liittyy keskenmenon mahdollisuus. Odotusaika ja kirjan kypsyttely kirjailijan mielessä ja mielikuvituksessa risteytyvät.
Taiteellinen luovuus on sekin eräänlaista raskautta, kantoaikaa, joten taideteoksen synty vertautuu lapsen synnytykseen. Luovuutta ja erityisesti kirjailijan työtä on yritetty hahmottaa kehityspsykologisin tai psykoanalyyttisin termein. On puhuttu oraalisesta ja anaalisesta tavasta kirjoittaa; kirjailijapersoonallisuutta on kuvailtu sadistiseksi tai masokistiseksi.
Keskenmeno on sikiön kuolema. Kuolema oli rajusti esillä jo Heikkilän traagisessa esikoisromaanissa Veteen syntyneet (2019). Uusimmassa teoksessa kuolema on kuin kiusaaja tai kutsumaton vieras, joka näyttäytyy milloin missäkin hahmossa, kuten muistoina kertojan veljen kuolemasta lapsena liikenneonnettomuudessa. Siihen liittyy syyllisyyden ja syyllistämisen tunteita. Oona kirjoittaa tekeillä olevaan teokseensa kuolleesta veljestään. Nämä osuudet ovat fragmentteina Heikkilän syvälle luotaavassa romaanissa.
Elisabet ilmestyy tarinan näyttämölle kuin tyhjästä. Hän hahmottuu kuoleman viestintuojaksi, joka herättää ensin lähinnä kammoa. Elisabet on ulkonäöltäänkin kuin kuoleman enkeli: mustat hiukset, mustat kynnet, musta silmämeikki, musta puku. Kutsumaton vieras on kuoleman, sairauden tai onnettomuuden metafora, niin kuin monissa sennimisissä taide- ja muissa teoksissa. Elisabet toteaa Oonan kiinnittävän huomiota kuolemaan.
Oonan sukunimi on Hautajärvi. Järven voi nähdä vetenä viittaavan lapsiveteen, toisaalta hukkumiseen. Lapsivesi implikoituu uuden elämän syntyyn mutta Hautajärvi-nimen kanssa kuolemaan. Järvi on monen hauta, ja hautuumaita on järven keskellä saarissa tai rannoilla. Romaanin tapahtumapaikka Kiviniemi viittaa sekin vesielementtiin ja vesimaisemaan. Vesi on elämälle välttämätön, mutta kivi on elotonta luontoa. Museokin assosioituu hautaan.
Elisabetin ja Oonan keskustelut siirtyvät Oonan tekeillä olevaan kirjaan ja ne katkelmina Heikkilän romaaniin. Oona miettii, miksi valehteleminen eli epätoden puhuminen on helppoa mutta epätoden eli fiktion luominen vaikeaa. On muistettava, että fiktio-sana tulee väärentämistä ja kuvittelua merkitsevästä verbistä. Onko taide totta vai todenkaltaista? Oonan puoliso on epäilevän apostolin kaima, Tuomas.
Kun Oona on julkaissut kirjan, hänen kokemuksensa on, että mediaa ei kiinnosta kirja vaan kirjailija, hänen historiansa ja henkilökohtainen elämänsä teoksen taustana.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.