Iida Aikio: Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra. 258 s. Kosmos 2026.
Saamelainen Iida Aikio (s. 2001) opiskelee kirjallisuudentutkimusta Oulun yliopistossa. Debyyttiromaani Muoviaurinko alkaa, kun parikymppinen saamelainen Kaisla palaa käymään lapsuudenkodissaan, Tenojoen varrella Lapissa.
Isoäiti eli áhkku on muuttanut hoivakotiin. Yhdessä veljensä kanssa Kaisla alkaa tyhjentää isoäidin taloa ja tiluksilla sijaitsevaa aittaa. Yöaikaan Kaisla pelaa kannettavallaan mallipeliä, jossa hän vaatettaa pikselimalliaan asukokonaisuuksiin. Käyttäjän Laplandgirl kommentti avaa chatkeskustelun, joka jatkuu läpi pohjoisen viikon.
Tarinaan lomittuvat 11-vuotiaan Paulan – joka haluaisi nimetä itsensä uudelleen Ruusuksi – päiväkirjamerkinnät alkaen heinäkuusta 1979. Teno virtaa myös Paulan kotitalon tontin päädyssä.
Kirjeitä muistuttavat postaukset kurkistavat aluksi Kekkosen ajan Suomeen, ja Paulalle rockin kuningas Elvis elää vahvana. Televisiokanavia on kaksi, ja keväällä 1980 Paula näkee saamelaisen edustavan Norjaa Euroviisuissa.
Kaisla löytää isoäidin talosta C-kasetteja. Kaseteilla vieras haastattelee isoisää, joka on menehtynyt ennen Kaislan syntymää. Isoisä on äidinkielensä pohjoissaamen lisäksi opetellut suomen, ja kehuu osaavansa katekismuksen ulkoa – tunnistettava ajankuva tämäkin.
Jakolinja suhteessa valtaväestöön nousee eri sukupolvia edustavien keskushenkilöiden tarinoissa sekä kielikysymyksenä, kun saamelaisia on kasvatettu ”oikeaan kieleen”. Havainnot kouluopetuksesta ja historiankirjoituksesta lisäävät tuskaa.
Kaisla itse on vaihtanut suomenkieliselle luokalle jo pian ala-asteen aloitettuaan, ja opiskellut nyt ensimmäisen lukuvuoden – ainakin – suomen kieltä yliopistossa. Päähenkilö siis nostaa pohdintaa siitä, mitä itsestään kertoo. Kirjastossa Kaisla näkee sukulaislapsen, joka on kysynyt häneltä ylioppilasjuhlassa: ”Etkö sinä puhu mitään kieltä?”
Joskus Kaisla antaa saamelaisuuteen ja Lappiin virtaavien oletusten ja mielikuvien vain virrata ohi. Yön tunteina ja chat-vuodatuksina hän kertoo itsestään Laplandgirlille.
Nykytilaa ja diskurssianalyysin rekistereitä pöyhitään myös Kaislan ja isän kohtaamisella. Alkupuolella isä niputtaa yhteen ”suuressa kaupungissa saamelaisherätyksen kokeneet citysaamelaiset” ja ”yliopistouskovaiset”, joiden ideologinen ajattelu – näin tulkitsen – ei isän mukaan kohtaa pohjoisen tosielämän realiteetteja.
Muoviaurinko tematisoi kirjoittamisen, peliyhteisön virtuaalifoorumit ja kuvan sommittelun fiktion tarjoamana piilopaikkana. Menneisyyden Paula uskaltaa avata päiväkirjalleen seksuaali-identiteettinsä, antaa sen tulla näkyväksi. Paulan päiväkirja kertomuksineen nivoutuu identiteetin teemoihin vinkeällä tavalla, ja kantaa salaisuutensa teoksen päätyyn.
Kaisla tapaa vaipua ajatuksiinsa, ja kerronnan ote on levollisen reflektoiva. Hauska juju on yhtäaikaisuuden kuvaaminen: esimerkiksi vierailulla hoivakodissa isoäidin television luontodokumentin tapahtumat lomittuvat dialogiin.
Koska teoksen aikahypyt ovat arkistoja, käytännössä yhdensuuntaista puhetta, ja lisäksi Kaislan sanoin ”netissä roikkumista”, tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua. Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta.
Kaislan omaan kehonkuvaan liittyvä asia, kenties se oman itsen kannalta henkilökohtaisin, jää aika pienelle huomiolle. Loppupuolen performanssissa kerronta tarjoaa jopa vaihtoehdon tapahtumien kululle. Tarina kokoaa esittämänsä kysymykset, ja Kaisla kohtaa toisen vanhemmistaan uusin silmin.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
