Keski-ikäisen kujanjuoksu

Katariina Vuori: Parasta ennen. 268 s. Otava 2024.

Huonekasvit olivat keskeisessä osassa Katariina Vuoren edellisissä romaaneissa Kasvun paikka ja Juurikasvua. Parasta ennen -teoksessa kasvit eivät samalla tavalla kietoudu kaikkeen kerrottuun, mutta sipulikukilla on kyllä erityinen paikka päähenkilö Armin sydämessä.

Armi on viisikymppisiään lähestyvät arkeologi, jolla on mukava työpaikka oululaisessa museossa, kivat työkaverit ja mukiinmenevä asunto. Elämä on asettunut uomiinsa, mutta jotain puuttuu: aviomies ja sen mukana yhteiset muistot, somen suloiset parisuhdepäivitykset ja arkinen idylli keittiönpöydän ääressä. Armille muodostuu pakkomielle siitä, että viisikymmentä täytettyään hän ei enää ole oikeutettu leskeneläkkeeseen, vaikka joskus vielä sattuisi menemään naimisiin.

Toimeliaan isosisko Marikan masinoimana ja yllyttämänä Armi alkaa tavoitella mahdotonta. Muutamassa kuukaudessa, siis ennen 50-vuotispäivää, pitäisi löytää sopiva mies, läpikäydä tiukalla aikataululla deittailut ja muut asiaankuuluvat soidinmenot ja sitten purjehtia avioliiton satamaan.

Sulhaskandidaatteja putkahtelee Armin eteen eri yhteyksistä. On Marikan miehen tuttavaa, juuri eronnutta työkaveria, nuoren museoharjoittelijan isäpappaa. Aikapainekin tikittää koko ajan taustalla.

Näistä aineksista saattaisi syntyä aika tavanomaista viihdehuttua, mutta onneksi Vuori sekoittaa mukaan tuhdin annoksen muutakin ainesta. Hyvin kiinnostavaa luettavaa ovat esimerkiksi kuvaukset museo- ja arkeologitöistä. Armi työkavereineen kuopsuttelee kenttätöissä, selvittelee salaperäisen, suoturpeessa lepäävän ruuhen arvoitusta ja kehittelee museoon uudenlaisia yleisötäkyjä.

Ruuhitapauksen ja muiden kenttätyökohtausten yhteydessä Vuori pääsee revittelemään myös luonnonkuvaajana. Inspiraatiota tarjotaan kaikille aisteilla. Esimerkiksi lumen alta paljastuvien maatuvien kasvien tymäkkä tuoksu yltää vaivatta kutittelemaan lukijankin sieraimia.

Edellisten kirjojen tapaan huumorikin on kohdallaan sekä annostelun että laadun puolesta. Hurmaavan nyrjähtäneet käänteet ja värikäs kieli usuttavat lukemaan eteenpäin, vaikka jännitys siitä, ehtiikö Armi löytää ajoissa sopivan sulhon, ei isosti hetkauttaisikaan.

Tyylilajiin kuuluu, että lopussa päädytään jonkinlaiseen tyveneen. Sitä ennen on kuitenkin ehditty pohdiskella monenlaista keski-ikäisen ihmisen elämään kuuluvaa: vuosien mittaan tehtyjä oikeita ja vääriä valintoja ja niiden seurauksia, ohikiitäneitä mahdollisuuksia, joihin ei tullut tartuttua, kaiken sattumanvaraisuutta.

Kepeä romaani herättää yllättävänkin paljon ajatuksia esimerkiksi ikääntymisestä. Kannattanee pohdiskella esimerkiksi näitä Armin nuorelle yliopisto-opiskelijalle suunnattuja sanoja: ”Elämä menee niin hirveen nopeesti […] Se voi tulla shokkina kun sen tajuaa.”

Kaltio – Pääkirjoitus

Keksittyä taidetta

Pääkirjoitus 2-3/2024

”Tunnelma avajaisissa poikkesi mukavasti siitä, mihin olen tottunut. Ehkä satun vain aina perinteisempiin avajaisiin, missä ammattitaiteilijat esittelevät työtään viinimukin säestyksellä.” Päätoimittajakin katselee tällä kertaa taidetta.

Kannessa: Vulnerability

Kannessa 2-3/2024

Noora Ylipietin näyttely Vulnerability / Altistuneet on Kemin taidemuseon tämän vuoden kesänäyttely. Vampyyriä tavoitteleva kokonaisuus käsittää monumentaaliset tuhat erikseen nimeämätöntä […]