Kategoriat

Karjalan ärjy maaseudun äänenä

Heikki Turunen: Timotein tuoksu. 437 s. WSOY 2021.

Maailman parhaan heinäntekijän tittelistä sukeutuu mielenkiintoinen kamppailu loppumetreille saakka Pielisjärven Siikajoella. Vastakkain ovat Helsinki ja muu Suomi, eikä kyse ole vain heinänseivästyksestä vaan elämänmuodosta, historiasta ja vuosikymmenten tuomista muutoksista. Siinä lopputulema viimeisen korpikirjailijan Heikki Turusen (s. 1945) romaanista Timotein tuoksu.

Timotein tuoksua voi lukea Turusen kirjallisena testamenttina, jossa palataan Turusen aiempien kirjojen teemoihin ja henkilöihin tiivistelmänomaisena kudelmana. Mutta Turunen on yhä edelleen syvän maaseudun vankkumaton puolustaja, vaikka se maailma, jossa hän itse eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1950- ja 1960-luvuilla, on kadonnut. Turunen on kantaaottava Karjalan ärjy, joka ei kaihda tuoda mielipiteitään julki, mutta ei kuitenkaan mikään jonninjoutava räksyttäjä. Hän puolustaa niitä juuria, joista tämä maa ja hyvinvointi on sotien jälkeisinä vuosikymmeninä versonut kukoistukseensa.

Uusin romaani on ensimmäinen osa testamenttia, joka kasvaa 1950- ja 1960-lukijen suurten ikäluokkien sinfoniaksi, maaseudun nuorten värikylläiseksi panoraamaksi. Toinen osa ilmestyy vuonna 2022.

Alkuasetelma on tässä: maaseutukirjailija, vanha jäärä Heino ”Henkka” Oinonen, Turusen alter ego, saa lukijapostia nuorelta tytöltä Helsingistä, jossa tämä suomii ankarasti kirjailijaa sekä hänen sukupolveaan ilmastonmuutokseen johtaneesta tiestä. Onhan Oinosen vastattava Orionin tyttären kirjeeseen, ja tämä massiivinen romaani kaikenkattavuudessaan on vastaus. Romaani on siis ajan hermolla, mutta historiaan nojaavasta näkökulmasta. Se on myös tuore näkökulma polttavaan keskusteluun ja tilanteeseen.

Turunen vyöryttää esiin 1960-luvun nuorison sukupuolisen heräämisen, musiikkimieltymykset tangosta poppiin, rippikoululaisen uskonkysymysten ja akanottoluvan pohdinnat; mutta ennen muuta hän kirjoittaa työkeskeisestä elämäntavasta maaseudulla. Talikkoon ja kirveeseen, lehmän tissiin ja huushollin hoitoon oli kaikkien tartuttava, siinä ei ollut kahta sanaa – halusipa tai ei.

Turunen rakentaa romaaninsa muistumien varaan, mutta lukijan ei ole välttämätöntä niitä tuntea. Iskelmien ja muiden laulujen sanat ryydittävät mehevästi Turusen rönsyilevää tekstiä. Kielellisesti romaani on pielisjärveläisen rehevää, ryöpsähtelevää, runsasta ja alkuvoimaista.

Turunen säilyttää otteensa alusta loppuun saakka ja rakentaa vielä erinomaisen loppuhuipennuksen. Karsimisen varaa teoksessa toki olisi ollut, jotta toisessa osassa ei olisi kovin toistelevaa ainesta. Turunen kirjoittaa vahvan omaleimaista ja omakohtaista tekstiä, eikä hänen jälkeensä tule kuin haalistuneita muisteluksia. Siinä mielessä hän on viimein korpikirjailija.

Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti

Vladolf Putler

Ajankohtaista Verkkoartikkeli 5/2022

Pian Venäjän helmikuisen Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen sisällöntuottajat aktivoituivat ja alustat täyttyivät Putinin kuvista, joihin oli lisätty Adolf-viikset. Kuvien hahmo oli nimetty Putleriksi. Eira Huusko-Kukkonen pohtii sanojen merkitystä todellisuuden luomisessa.