
Kaltion 75-vuotisjuhlaseminaari katsottavissa netissä
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa linkin
https://youtu.be/15rXahoaBYo kautta suorana kello 13–16 sekä myöhemmin tallenteena.
Matti Rinne: Kulttuuritoimittaja. Kurkistus elettyyn. Into 2019.
Matti Rinne koki elämänsä teatterielämyksen Kemin kaupunginteatterissa vuonna 1946. Esitys oli Aleksis Kiven Nummisuutarit. Myöhemmin teatteriväki katsoi Rinnettä ylöspäin, kun kuuli tämän nähneen kyseisen Matti Aron ohjaaman klassikon.
Tuo Nummisuutarit muodostui avainkokemukseksi, joka johdatti Rinteen kulttuurin yrttitarhoihin. Hän sanoo tuolloin kaksitoistavuotiaana tunteneensa, että “taide on totta”.
Myöhemminkin Rinteellä näyttää olleen tuuria olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vasemmistohumanistina 1960-luvun edistyksen tuuli pullisti hänen urapurtensa purjeita. Rinne ei ollut demari eikä taistolainen; sananvapaus meni hänellä puoluetaktikoinnin edelle. Kun presidentti Kekkonen iski oikeistodemari Simo “Simppa” Juntusta myllykirjeellä kypärään ja antoi SDP:lle vinkin antaa Simpalle monoa, Rinne toimittajaliiton puheenjohtajana asettui toisinajattelijan tueksi.
1960-luvun kirjasotia Henry Millerin Kravun kääntöpiiristä (1962) Hannu Salaman Juhannustansseihin (1966) Rinne seurasi toimittajana läheltä ja kertoo niistä kiintoisia yksityiskohtia. Hän arvioi, ettei kirjasodissa ollut kyse varsinaisesti kirjallisuudesta vaan oikeasta seksuaalimoraalista. Homma politisoitui. Isänmaan selkärangat uskoivat, että jos seksi vapautuu, Suomi punastuu aatteellisesti.
Keväällä 1959 vasemmistoliberaali Rinne puolusti kotikontuja asevelvollisena kovat konepistoolin piipussa. Hän paimensi putkaan joutuneita jermuja ulkohuusireissuilla. Erästä parimetristä korstoa Rinne todella pelkäsi, mutta tällä konnalla oli fantastiset jutut. Hän suolsi ennen Salamaa samanlaisia saarnoja kuin Juhannustanssien Hiltunen. Jeesustakin kehui sutkiksi, joka vetten päällä kävelijänä oikaisi Genesaretin ympärijuoksussa järven yli. Pian Rinne huomasi, ettei härskiä moottoriturpaa tarvitse pelätä, ja kuunteli hänen tarinoitaan kiinnostuneena.
Sitten 1969 Rinne yllätyksekseen kohtasi saman pahasuisen roikaleen kustantajan juhlilla: kirjailija Jorma Ojaharjun, jo neljän kirjan miehen.
Henkilönä Rinne oli kiltin maineessa, journalistin vainu vei hänet muutaman kerran valan ja politiikan isojen poikien kehiin, missä oli tulla pahasti turpiin. Hän sai Ilta-Sanomien päätoimittajilta kylläkin tukea määrtättyyn rajaan asti, luvan päästää lehteen esimerkiksi 1960-luvun uudistusliikkeiden äänen, mutta Rinteen astuttua todella tärkeille varpaille päätoimittajilta lurahti pupu pöksyyn.
Niin sanotun IB-jutun tuoksinassa 1973 Rinne lähti seikkailemaan kulttuurin ulkopuolelle. Päätoimittaja Olavi Aarrejärvi kuumeni ja käski Rinnettä kiikuttamaan juttunsa Tiedonantajaan. Kyse oli Ruotsin salaisen vakoiluorganisaation hämäräpuuhien julkituonnista. IB vakoili esimerkiksi presidentti Kekkosen yksityiselämää ja Neuvostoliittoa Suomen alueelta. Rinne kertoo, että jutun tuoksinassa lehden johdolle tuli “ylemmältä taholta” viesti: “Antakaa palaa.” Hän otaksuu sen tulleen Presidentinlinnasta.
Pertti Klemola paljasti kirjassaan Kenen asialla, SAK? (1975) demarien saaneen suuret setelit työnantajilta ay-taistoihin. Rinne yritti lehteen juttua aiheesta, mutta isänmaallisena urheilumiehenä päätoimittaja Martti Huhtamäki pysäytti painokoneet ja antoi Rinteelle potkut. Ne saatiin peruttua toimittajajärjestöjen voimin. Vuonna 2001 STK:n pomo Tapani Kahri myönsi rahanjaon sosdemeille. Rinne kuittaa: “Saimme nähdä, että julkinen valehtelu on sallittua, sen paljastaminen ei.”
Rinne oli hyvin verkostoitunut. Sopuisana kaverina hän ystävystyi erilaisten ihmisten kanssa. Ohjaaja Kalle Holmbergilla oli tapana ensi-iltojen jälkeen nollata aivot viinalla, vaimoa tämä huolestutti. Rinne keksi terveellisemmän konstin rentoutua ja vei Kallen kotitilalleen risusavottaan. Hikipäissään keskustelun taso pysyi oikeasti korkeatasoisena.
Rinteen muistelot käy johdatuksesta suomalaisen yhteiskunnan henkiseen modernisaatioon 1950-luvulta alkaen. Rinne ymmärtää, ettei kulttuuri ole omalakinen, muusta elämästä irrallinen hengen sfääri vaan paremminkin sen kuvajainen mutta myös muutoksen airut. Esimerkiksi 1950-luvun modernin runon toimeenpanema kielen hygienisointi 1930-luvun tönkköisänmaallisista fraaseista enteili vavistuksia Suomi-äidin permanentin alla. Vielä pontevammin 1960-luvun kulttuurirähinät ravisuttivat siveyden sipulien nutturoita sosiaalisia muutoksia enteillen. Rinne kontekstualisoi taidokkaasti erillisiltä näyttävät tapahtumat eurooppalaiseen ajan henkeen.
Kiintoisien siinä näkijä, missä tekijä -anekdoottien läpi kirjassa kulkee punaisena lankana kirjoittajansa taito suurten linjojen hahmotukseen. Modernin kulttuurin tuore kerma näkikin Rinteen kyvyt: hänelle uskottiin Eino Leino -seuran ja taiteilija- ja kirjailijajärjestö Kiilan historiikkien laatiminen. Vanha kunnon J. W. von Goethe suvaitsi rykäistä, ettei mikään aikakausi kykene arvioimaan, mitä sen omassa piirissä parhaillaan tehdään. Salaneuvos vinkkasi, että tarvitaan välimatkaa. Rinne on toteuttanut neron ohjetta ja onnistunut.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa linkin
https://youtu.be/15rXahoaBYo kautta suorana kello 13–16 sekä myöhemmin tallenteena.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
Tommi Liimatta siirtyy omakohtaisissa kuvauksissaan Pietarsaaren (Jeppis ja Jeppis 2) Rovaniemelle ja samalla fiktiivisestä kaunokirjallisuudesta tietokirjalliseen kerrontaan. Mutta onko eroa muistelmilla?
Ayn Randin teokset ovat vaikuttaneet Yhdysvaltoja hallitsevaan kapitalistiseen ideologiaan enemmän kuin Euroopassa ehkä on ymmärretty. Jussi Jalosen teos valottaa Randin ihanteita.
Vaikka työmatkapäiväkirja onkin “paikoin kuivakkaa tapaamisten ja kokousten sarjaa”, taustoittaa Hannele Pokan muistelmateos nyt ajankohtaisia asioita kiinnostavasti.