Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Oi voi. Koko helluntai kului tätä numeroa painovalmiiksi saattaessa. Koko kesä menee siis heilatta, jos uskoo sananlaskuihin ja kansanviisauksiin. Onneksi rakkautta riittää ilmankin.
Rakkautta riittää silloin, kun voi kokea olonsa turvalliseksi. Jos ihmiskeho joutuu olemaan jatkuvasti jonkinlaisessa pelkotilassa eli kun joutuu jatkuvasti varautumaan johonkin omaa olemassaoloa uhkaavaan äkkinäiseen yllätykseen, rakkaus on toki mahdollista (kaiken se kestää, kaiken se kärsii), mutta se sekoittuu jonkinlaiseen epätoivon kiihkoon ja aggressiiviseen lihallisuuteen. Rakkaus on lempeä, kuten Paavali kirjoittaa korinttolaisille: se on täydellistä oman itsen antautumista toisen armoille.
Taiteen ja kaikenlaisten kulttuurifestivaalien yksi tärkeimmistä ominaisuuksista onkin turvallisten kohtaamistilojen luominen maailmassa, jossa algoritmit ja diktaattorit usuttavat meitä koko ajan riitelyn ja väkivallan äärelle. On ihana, miten yhä useammat toimijat (ja jopa kaupungit, kuten Oulu) ottavat käyttöön erilaisia turvallisemman tilan periaatteita ja lausuvat painokkaasti ääneen sen, että jokaisella ihmisellä on oikeus kokea olevansa turvassa kaikenlaiselta häirinnältä, kiusaamiselta ja kaltoin kohtelulta.
Viime vuoden voimallisimman rakastettuna olemisen tunteen sain Tromssan Open Out -festivaalilla syyskuussa. Rakastaminen ei ollut millään tavoin henkilökohtaista, vaan queer-kokemuksista ammentavan pienen taidefestivaalin tekijät osasivat luoda sellaisen ilmapiirin, jossa kesken kaiken paikalle saapunut suomalainenkin saattoi kokea kuuluvansa tähän paikkaan ja näihin ihmisiin. Monet Open Outin esiintyjistä ja taiteilijoista tulivat paikoista, missä erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat edelleen kohtaavat uhkaa ja väkivaltaa, ja ovatkin päätyneet asumaan Berliinin ja Lontoon kaltaisiin kaupunkeihin, missä toisenlainen ihminen voi kokea vihan sijasta rakkautta. Ja vaikka monet esillä olevista taideteoksista käsittelivätkin yhteiskunnan epäkohtia, Tromssassa meitä ympäröi vain rakkaus, joka kulminoitui viimeisen festivaali-illan karaoketilaisuuteen.
Olen itse elänyt kohta 45 vuotta ilman pari- tai polysuhdetta, mutta ilman rakkautta en voi väittää vuosien kuluneen. Rakkaudesta puhuminen tai kirjoittaminen tuntuu kuitenkin helposti vieraalta tai vähän nololtakin; tunteet tuntuvat kuuluvan jonnekin intiimiin ja henkilökohtaiseen elämään, julkisesti on ”aikuisempaa” argumentoida järkiperäisesti ja faktoja käyttäen.
Vai puhunko nyt palturia? Olihan minulla Facebookin alkuaikoina tapana aina silloin tällöin kirjoittaa päivitykseen, että ”rakastan teitä kaikkia”. Vähitellen se tapa on kadonnut – sosiaalisen median maailma on muuttunut kyynisemmäksi, kaupallisemmaksi ja vihamielisemmäksi. Facebook ei tunnu enää sillä tavoin turvalliselta tilalta, että siellä saattaisi antautua täysin avoimeksi ja rakastavaksi. Sosiaalisen median kasvoton Toinen jossain ruudun tuolla puolen ei ole armollinen vaan raakalaismainen ja häijy. Jos paljastat vatsasi some-Toiselle, se ei silitä ja paijaa vaan survaisee siihen ruosteisen peitsen.
Ehkä sosiaalisen median julkisagora vielä jonain päivänä muuttuu turvallisemmaksi tilaksi. Kesällä 2023 meidän lienee parasta kuitenkin etsiä turvallisia, rakastavia tiloja pienemmistä ympyröistä, omista kuplista. Pudottaudumme kupliimme emmekä suostu poistumaan niistä ulkopuolisten pakottamina vaan pelkästään silloin, kun itse niin valitsemme.
Joten älä lue lööppejä tai klikkiotsikoita, jos ne pistävät joka kerta piikillään kohti herkkää sydäntäsi. Älä antaudu vastaamaan vihaasi lietsoa yrittävään somekommenttiin, piilota sovelluksen ilmoitukset siltä osin. Sulje älylaite ja sulkeudu sellaiseen kuplaan, jossa olet turvassa.
Esimerkki. Kävin toukokuussa kolme kertaa Iin KulttuuriKauppilassa kahden valkovenäläisen residenssitaiteilijan järjestämillä avoimilla taiteilijapäivällisillä. Toinen taiteilijoista asuu Berliinissä eikä voi palata Minskiin osoitettuaan mieltä diktaattori Lukašenkan hallintoa vastaan naamioimatta kasvojaan. Kaksikko on perustanut taiteilijoiden hyvinvointiin ja resilienssiin keskittyvän DoLess-kollektiivin – yhteiset ateriat kasvattavat luottamusta sekä turvan ja rakkauden tunteita. Ja vaikka keskustelut vääjäämättä välillä kääntyivätkin sotaan ja maailman pahuuteen, ne käännettiin pian takaisin yhdessäolon ja yhteisyyden lämpöön. Ja minäkin muistin, että on myös rakkautta.
Joten: Kaltion lukijat, minä rakastan teitä kaikkia. Olkoon kesä teillekin lämmin ja armollinen.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.