Oulun kaupungin kulttuuristrategia 2030. Oulu – Capital of Northern Scandinavia 2020.
Aloitetaan positiivisilla uutisilla. Kulttuuristrategian esittelykuvaston visuaalisuus hätkähdyttää hetkittäin. Satunnaisen mainostoimiston työksi tämä olisi onnistunut, vaikka osa elementeistä tuntuu halvoilta. Työn toteuttaneen tahon voisi olettaa kykenevän loihtimaan myös laajamittaisempia kuvallisia eepoksia, jos hänelle annettaisiin vapaammat kädet.
Konservatiivisuuden ja radikalismin ristisiitoksen kategoriassa tämä voisi jopa menestyä, jos sellaista jollakin festivaalilla juhlistettaisiin. Kuvat tanssivat hetkittäin mutta pysyvät rajojen sisällä. Murretuissa väreissä yhdistyy vakavuus ja vanha aika, jota uudet ideat läikittävät. Teksti on yhdentekevä, mutta se ei ole tässä yhteydessä olennaisinta.
Mikään ei liiku, draaman kaari ei huipennu. Elementit pysyvät etäällä, vaikka ne on näennäisesti koottu yhteen. Miksei lopun metsäläinen kohtaa kaupungin bilettäjänuoria? Ehkä kyse on diversiteetistä, jonka ei ole tarkoitus sulautua, mutta esteettisesti kyse on pintaraapaisusta, vihjailusta vailla syvempiä aikeita. Olen radikaali, mutta en oikeasti, eikä millään ole väliä, sillä olen kuvassa kertomassa todellisuudesta, joka ei koskaan realisoidu.
Olemme tämän kokonaisuuden sivuilla vailla syvempää syytä. Kyse on kuin muutamia kiinnostavia kohtauksia sisältävästä elokuvasta, josta lopputekstien jälkeen jää pohtimaan, oliko irrallisuus tarkoituksellista. Siinäkö koko sanoma? Kiusoittelen taidoilla, joita minulla ei ole mahdollisuutta ilmentää. Jätän matkan rohkeasti kesken ja jään rannalle ihailemaan aaltoja.
Kielellistä kykyä ilmaista tyhjyyttä mahdollisimman moninaisesti ja silti ennustettavasti voinee pitää ominaisuutena, jolla on arvokas paikkansa tässä yhteyskunnassa, enkä näin ilmaistessani suinkaan pilkkaa tuota osaamista. Mutta teoksen visuaalinen ilme on juuri siinä määrin uskalias, että tekstin geneerisyys alkaa vaivata. Onko se toteutettu ennen kuvallisuutta? Onko elementtien kärjistymisessä toisiaan vasten kyse postmodernista pop-taiteesta tai ironiasta?
Älkäämme kuitenkaan sortuko liialliseen ankaruuteen. Omassa lajityypissään tämä on riittävän pätevää työtä. Surullista on lähinnä se, miten paljon laajempiin maailmoihin nämä onnistumisen sadasosavälähdykset voisivat viitata.
Oulun kulttuuristrategia 2030 luettavissa pdf-dokumenttina täällä >>
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
