Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Maalistaan hiukan poikkeava ohj(a)us
Elokuvayhtiö Komeetta: Ohjus. 115 min. K12. Ensi-ilta 2.2.2024.
Ohjaus ja käsikirjoitus Miia Tervo, kuvaus Meelis Veeremets, leikkaus Antti Reikko, lavastussuunnittelu Heather Loeffler, pukusuunnittelu Kirsi Gum, maskeeraussuunnittelu Kaire Hendrikson, äänisuunnittelu Micke Nyström, musiikki Lau Nau.
Rooleissa Oona Airola, Hannu-Pekka Björkman, Tommi Korpela, Pyry Kähkönen, Jarkko Niemi, Emma Kilpimaa, Tommi Eronen, Ona Kamu, Sakari Kuosmanen, Milka Ahlroth, Kai Lehtinen, Turkka Mastomäki, Kari Väänänen, Sanna-Kaisa Palo.
Miia Tervo täräyttää Inarijärven jäälle toisen kokopitkänsä. Ihastuttavan ensiohjauksen Auroran (2019) jälkeen ennakko-oletuksia on ilmassa, mutta ihan ei Ohjus osu maaliinsa.
Tervon toinen ohjaus on dialogirönsyisen Lappi-kuvaston jatkoa. Pääroolissa iki-ihana Oona Airola, Auroran tavoin juoppona jälleen Hannu-Pekka Björkman.
Airola esittää yksinhuoltajaa, joka ajautuu tutkimaan alkuvuoden 1985 ohjusskandaalia Inarijärven jäällä. Taustalla kuullaan Arvi Lindin uutissähkeitä tapauksen tiimoilta.
Tärähtäneeseen maisemaan sisäiskertomuksiksi on tarjolla muun muassa perheväkivaltaa ja alisteisia ihmissuhteita. Optimismia luovat ihastumiset ja päähenkilön sinnikyys selviytyä arjesta. Huumori helähtelee Auroran tavoin synkästi, mutta pilke silmäkulmassa.
Elokuvan sivuhenkilökattaus muutamine repliikkeineen on sanalla sanoen huima. Ona Kamu, Milka Ahlroth, Sanna-Kaisa Palo, Sakari Kuosmanen, Tommi Korpela ja Jarkko Niemi. Jatkeeksi hyväntuulinen kyläjuoppo Kari Väänänen istumaroolissaan. Kai Lehtinenkin kakaissee elokuvassa pelkästään yhden repliikin.
Ajankuva kasarilta ydintuhopelkoineen, puhelinkoppeineen ja lastenleluineen on virheetön. Entisenä kyypparina silmiäni häikäisevät jopa messinkiset oluthanat. Elokuvan lavastus ja vaatetus on taidonnäyte.
Jotain silti pakkasen kirkkaassa maisemassa uupuu. Tarinan juoni on nimittäin hitusen kömpelö, paikoin turhankin maalaileva. Siinä ei ole riittävästi puhtia, koska sisäiskertomuksia on liikaa ja motiiveja niukasti.
Sen sijaan kehuja elokuva ansaitsee sujuvasta ja paikoin hersyvän filosofisesta dialogitulvastaan. Kuullaanpa henkilöiden puhuvan keskenään saamea, välillä hieman yläluokkaista brittienglantiakin.
Korvalappujen kautta vuotava soundtrack on huolellinen. Ei puhkikulutettua kasaria vaan tyylikkäitä valintoja kansainväliseltä ja kotimaiselta kentältä. Elokuvan sävellyspuolesta vastaa Lau Nau. Pekko Käpin kanssa tehty yhteistyö soljuu elokuvan kasarimaisemaan kuin kintas käteen.
Tervo hyödyntää jo Aurorassa nähtyjä, hyväksihavaittuja valintoja kuvakerronnan ja leikkauksen suhteen. Rytmitys on onnistunutta ja tasapainoista. Virolais-suomalaisen työryhmän jäsenistä esille nostaisin kuvaaja Meelis Veeremetsin hämäryydellä ja kirkkaudella leikittelevän lähikuvien sarjatulen. Taustatulta tarjoaa leikkaaja Antti Reikko. Kuvakerronta on mainiota.
Dramaturgia rönsyilee. Juonen kai olisi tullut olla joko jämäkämpi tai sisäiskertomuksia olisi pitänyt syventää. Elokuva sujahtaa kummallisesti ohjuksen tavoin kertomuksistaan. Sivuhenkilöt jäävät repliikkeineen irtonaisiksi.
Elokuva on teknisesti virheetön, mutta siitä jää hiukan halju maku: keskinkertaista parempi hyvänmielen leffa, josta ilman vuolasta dialogia ei jäisi mieleen paljoa. Onneksi suvereenit näyttelijät puhkuvat elokuvaan henkeä.
Lopun melankolinen ja ahdistava perheväkivaltakohtaus on pysäyttävä, aivan samoin kuin näyttävät ja tyylikkäät lopputekstit. Nasakka lopetus onnistuu.
Loppuun latelen Lappi-kuvaston merkaatiot: joulupukki vilahtaa alussa ja lopussa, Jätkänkynttilä vilahtaa valkokankaalla noin kolmen vartin kohdalla. Varusmiesten lumipallosota on ajatuksena mukavan vinksahtanut. Rovaniemeläislähtöisen Miia Tervon Lappi-kuvasto on pakkasta myöten kirpeä ja mukavan kulmikas, elämäniloinen.
”Tapio! Rakkaus ei ole tämmöistä!” sekä ”Missä sie alat ja missä sie loput” -toteamuksista annan ison kumarruksen käsikirjoituksessa. Kuten Inarinjärven jäälle kopsahtava ohjuskaan, tämä elokuva ei ihan maaliinsa yllä, mutta aiheuttaa taatusti mukavaa värähtelyä ja ihmettelyä.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.