Johanna Venho & Sanna Pelliccioni: Matkamuistikirja. 34 s. Teos 2024.
Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Kuvittanut Elina Warsta. 40 s. Teos 2024.
Kolmisen vuotta sitten julkaistiin Johanna Venhon kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Metsämuistikirja, jossa luonnossa viihtyvä Kaarna nousi vastustamaan lähimetsää uhanneita hakkuutöitä. Matkamuistikirja jatkaa tytön tarinaa.
Tällä kerralla huolta aiheuttaa Kaarnan äiti, joka on menettänyt työpaikkansa. Kodin on vallannut alakulo, kaikki on tummaa ja tahmeaa. Kun Kaarna lähtee ulos metsään, äiti istuu keittiön nurkassa ja kun tyttö palaa sisälle, äiti istuu siinä yhä.
Kaikeksi onneksi perheellä on tiedossa ruskareissu Lappiin. Ehkä äiti löytää matkalta taas valoa elämäänsä.
Venho ja Pelliccioni kuvaavat kauniisti sitä, miten tarkasti lapsi aistii vanhempansa tunnetiloja ja miten hänen omatkin tunteensa heijastelevat niitä. Kun Kaarna katselee ikkunasta puolukoita poimivaa äitiään ja huomaa hänen nauravan, tyttö riemastuu: ”Tulen niin iloiseksi, että alan hyppiä sohvalla.”
Tummasävyisyydestä huolimatta tarinasta huokuu välittäminen. Äidin kumppani Saku on Kaarnalle selvästi läheinen ja turvallinen aikuinen. Kun Pakasaivon rotkojärvellä äiti pelottavaksi hetkeksi katoaa, Saku on onneksi vierellä.
Venhon upea, runollinen kieli tavoittaa hyvin pohdiskeluun taipuvaisen lapsen tavan ajatella ja toimia. Teksti on tulvillaan herkkää, lastenkirjaan sopivan selkeää symboliikkaa. Kaarna esimerkiksi kirjoittaa muistikirjaansa ilmeisen onnistuneen ja myös äidin mieltä virkistäneen reissun jälkeen: ”Kun me ajellaan junalla yön läpi, kotona on vastassa aurinko ja aamu.”
Pelliccioni yhdistelee herkässä kuvituksessaan valokuvaa, lyijykynää ja väriliitua, mistä muodostuu yhdessä erikoinen kolmiulotteinen vaikutelma. Esimerkiksi männynneulaset näyttävät niin eläviltä, että käsi melkein ojentuu poimimaan ne sivuilta pois. Onnistuneesti on toteutettu myös tarinan idea muistikirjaa kirjoittavasta lapsesta.
Lapissa seikkaillaan myös Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa kirjassa Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Sarjan edellisistä osista tuttu kolmikko – Koira-niminen kissa, Kissa-niminen koira ja Näätä-niminen ihminen – on päässyt uuden ystävänsä Tiikerin kanssa matkalle kauas Saanatunturin maisemiin.
Sillä aikaa, kun Tiikerin sopulitutkijavanhemmat tapaavat tutkimusasemalla tuttujaan, tyttö, Koira, Kissa ja Näätä lähtevät telttaretkelle. Leirinuotiolle pyrähtänyt kuukkeli tuo kuitenkin rauhalliseen hetkeen huolestuttavan sanoman: naaliperhe on pulassa, sillä pesäkummun lähistölle on asettunut vaanimaan iso punainen kettu.
Reissaajat lähtevät kuukkelin opastamana neuvottelemaan ketun kanssa. Ystävällisyydellä ja ymmärryksellä kettu saadaan muuttamaan mielensä ja lopulta repolainen lähtee jolkottelemaan kohti etelää.
Tarina on häpeilemättömän tunteellinen. Rakkaus ja sen voima ovat läsnä alusta loppuun saakka. Ja hauskaa kyllä, myönteiset ajatukset tuntuvat kohdistuvan aivan kaikkialle: ihmisiin, eläimiin, maisemiin.
Kontion eloisa kieli kuljettaa tarinaa kauniisti eteenpäin ja oivaltavat sanavalinnat pitävät lukijan valppaana. Koivujen muotoja verrataan herkkusienien pyöreyteen ja avarassa laaksossa vaelletaan ”kuin suuren kämmenen pohjalla”. Välillä kielellä myös leikitellään. Mitä oikeastaan tarkoittaa yömyssy? Ja miten hauska riimipari onkaan urbaani/turbaani!
Elina Warsta suosii kuvituksessa hillittyjä sävyjä. Ne sopivat lempeään tarinaan ja maltillisten värien avulla myös tunturiluonnon karuus välittyy hienosti. Mukava vaihtelua saadaan erilaisilla kuvakoilla ja perspektiiveillä. Välillä sivulta tuijottaa kohti jättimäinen naalin naama, välillä pääosassa on avara taivas ja matkalaisten leiri erottuu vain pienenä yksityiskohtana järven rannalla.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
