Johanna Venho & Sanna Pelliccioni: Matkamuistikirja. 34 s. Teos 2024.
Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Kuvittanut Elina Warsta. 40 s. Teos 2024.
Kolmisen vuotta sitten julkaistiin Johanna Venhon kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Metsämuistikirja, jossa luonnossa viihtyvä Kaarna nousi vastustamaan lähimetsää uhanneita hakkuutöitä. Matkamuistikirja jatkaa tytön tarinaa.
Tällä kerralla huolta aiheuttaa Kaarnan äiti, joka on menettänyt työpaikkansa. Kodin on vallannut alakulo, kaikki on tummaa ja tahmeaa. Kun Kaarna lähtee ulos metsään, äiti istuu keittiön nurkassa ja kun tyttö palaa sisälle, äiti istuu siinä yhä.
Kaikeksi onneksi perheellä on tiedossa ruskareissu Lappiin. Ehkä äiti löytää matkalta taas valoa elämäänsä.
Venho ja Pelliccioni kuvaavat kauniisti sitä, miten tarkasti lapsi aistii vanhempansa tunnetiloja ja miten hänen omatkin tunteensa heijastelevat niitä. Kun Kaarna katselee ikkunasta puolukoita poimivaa äitiään ja huomaa hänen nauravan, tyttö riemastuu: ”Tulen niin iloiseksi, että alan hyppiä sohvalla.”
Tummasävyisyydestä huolimatta tarinasta huokuu välittäminen. Äidin kumppani Saku on Kaarnalle selvästi läheinen ja turvallinen aikuinen. Kun Pakasaivon rotkojärvellä äiti pelottavaksi hetkeksi katoaa, Saku on onneksi vierellä.
Venhon upea, runollinen kieli tavoittaa hyvin pohdiskeluun taipuvaisen lapsen tavan ajatella ja toimia. Teksti on tulvillaan herkkää, lastenkirjaan sopivan selkeää symboliikkaa. Kaarna esimerkiksi kirjoittaa muistikirjaansa ilmeisen onnistuneen ja myös äidin mieltä virkistäneen reissun jälkeen: ”Kun me ajellaan junalla yön läpi, kotona on vastassa aurinko ja aamu.”
Pelliccioni yhdistelee herkässä kuvituksessaan valokuvaa, lyijykynää ja väriliitua, mistä muodostuu yhdessä erikoinen kolmiulotteinen vaikutelma. Esimerkiksi männynneulaset näyttävät niin eläviltä, että käsi melkein ojentuu poimimaan ne sivuilta pois. Onnistuneesti on toteutettu myös tarinan idea muistikirjaa kirjoittavasta lapsesta.
Lapissa seikkaillaan myös Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa kirjassa Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Sarjan edellisistä osista tuttu kolmikko – Koira-niminen kissa, Kissa-niminen koira ja Näätä-niminen ihminen – on päässyt uuden ystävänsä Tiikerin kanssa matkalle kauas Saanatunturin maisemiin.
Sillä aikaa, kun Tiikerin sopulitutkijavanhemmat tapaavat tutkimusasemalla tuttujaan, tyttö, Koira, Kissa ja Näätä lähtevät telttaretkelle. Leirinuotiolle pyrähtänyt kuukkeli tuo kuitenkin rauhalliseen hetkeen huolestuttavan sanoman: naaliperhe on pulassa, sillä pesäkummun lähistölle on asettunut vaanimaan iso punainen kettu.
Reissaajat lähtevät kuukkelin opastamana neuvottelemaan ketun kanssa. Ystävällisyydellä ja ymmärryksellä kettu saadaan muuttamaan mielensä ja lopulta repolainen lähtee jolkottelemaan kohti etelää.
Tarina on häpeilemättömän tunteellinen. Rakkaus ja sen voima ovat läsnä alusta loppuun saakka. Ja hauskaa kyllä, myönteiset ajatukset tuntuvat kohdistuvan aivan kaikkialle: ihmisiin, eläimiin, maisemiin.
Kontion eloisa kieli kuljettaa tarinaa kauniisti eteenpäin ja oivaltavat sanavalinnat pitävät lukijan valppaana. Koivujen muotoja verrataan herkkusienien pyöreyteen ja avarassa laaksossa vaelletaan ”kuin suuren kämmenen pohjalla”. Välillä kielellä myös leikitellään. Mitä oikeastaan tarkoittaa yömyssy? Ja miten hauska riimipari onkaan urbaani/turbaani!
Elina Warsta suosii kuvituksessa hillittyjä sävyjä. Ne sopivat lempeään tarinaan ja maltillisten värien avulla myös tunturiluonnon karuus välittyy hienosti. Mukava vaihtelua saadaan erilaisilla kuvakoilla ja perspektiiveillä. Välillä sivulta tuijottaa kohti jättimäinen naalin naama, välillä pääosassa on avara taivas ja matkalaisten leiri erottuu vain pienenä yksityiskohtana järven rannalla.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
