
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Kamel Daoud: Tapaus Meursault. Suom. Leena Rantanen. 112 s. Aviador 2022.
Tällä kirja-arviolla on esihistoriansa. Vuonna 2017 vierailin Ulkoministeriön lähettämänä Suomen edustajana Algerian kirjamessuilla ja tapasin siellä Algerian merkittävimmän nykykirjailijan Kamel Daoudin (Kirjailija 1/2018). Ilmoittauduin vapaaehtoisena palvelukseen toimiakseni hänen kirjallisena agenttinaan Suomessa. Otin siinä roolissa yhteyttä maamme isoihin kustantajiin saadakseni ne kiinnostumaan Daoudista, mutta turhaan.
Algerian kirjallisuus ei Suomessa taida olla mikään prioriteetti. Ainoa tunnetumpi nimi on takavuosien suosikki Mohammed Dib (1920–2013), ”Algerian Väinö Linna”, joka 1950-luvulla julkaisi kirjallista realismia edustaneen trilogian Algerian kansan ankarasta arjesta, mutta myöhemmin kehittyi kirjailijana hyvinkin moderniksi. Hänen trilogiansa kaksi osaa on suomennettu: Sisäpiha (Gummerus 1978) ja Vuoret odottavat (Gummerus 1979). Dib vieraili monta kertaa Suomessa, osallistui Mukkulan kirjailijakokouksiin ja sai täällä Lyyli-nimisen lapsenkin, jota hän kuvaa suomentamattomassa romaanissaan L’infante maure (1994).
Oranin kaupungissa lehtimiehenä toiminut Kamel Daoud (s. 1970) debytoi vuonna 2013 kaunokirjailijana romaanilla Meursault, contre-enquête, josta tuli hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Daoud tarttui Algerian kirjallisuuden ikonisimpaan teokseen, nimittäin Albert Camus’s Sivulliseen, ja kirjoitti sille eräänlaisen jatko-osan. Romaanista tuli ranskankielisen kirjallisuuden täysosuma: kielellisesti se on viimeistelty kuin hiottu timantti, ja sen intertekstuaalinen suhde Camus’n klassikkoon on kiehtova.
Teos sai Ranskassa 2015 esikoisromaanin Goncourt-palkinnon, ja sitä myytiin satojatuhansia kappaleita. Ainakin kolme henkilöä vetosi Suomessa teoksen suomentamisen puolesta: kirjailija Tommi Melender Apu-lehden kolumnissaan (”Antiaikalainen”, 20.6.2015), kirjastoneuvos Jari Paavonheimo Helsingin Sanomissa 30.12.2015 ja minä itse Kanavassa 1/2018. Mitään ei tapahtunut.
Romaanin kustantamista varmaan pelättiin meillä kovasti, koska sen tekijä on kotimaassaan saanut samanlaisen fatwan kuin Salman Rushdie aikoinaan. Aika monessa arabimaassa jonkin ääriryhmän kirjailijalle langettama kuolemantuomio onkin Nobelin palkintoa varmempi lahjakkuuden tae.
Mutta nyt ihme on tapahtunut: pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä, muun muassa arabiaksi Beirutissa ja persiaksi Teheranissa.
Kuten tunnettua, Meursault on Albert Camus’n Sivullisen (1942) päähenkilö, joka uimarannalla sattuneessa välikohtauksessa puolivahingossa tulee tappaneeksi nimettömäksi jäävän ”arabin”, mistä hyvästä hän päätyy giljotiiniin. Luchino Viscontin filmatisointi (1967) on mieleenpainuva, pääosassa Marcello Mastroianni.
Daoudin romaani on eräänlainen jatko-osa, joka kertoo, mitä kaikkea sitten tapahtui. Kertojana nuokkuu baarissa viinilasin ääressä Meursault’n surmaaman arabin lörpöttelevä veli Haroun, joka puolestaan on vuonna 1962 surmannut erään ranskalaisen – ei kuitenkaan Algerian urhoollisessa vapaustaistelussa, vaan lähinnä sattumalta, vailla selkeää motiivia. Haroun tarinoi niitä näitä tarjoten Sivullisen tulkintaan monenlaisia ristiriitaisiakin näkökulmia. Epäselväksi jätetään sekin, kenelle hän oikein puhuu: lukijalle, Meursault’lle vai Camus’lle.
Teokset kietoutuvat yhteen. Molemmissa teoksissa tyyli on yhtä lakonisen pelkistettyä, ja molemmat kertojat ovat yhtä lailla omasta elämästään vieraantuneita ”sivullisia”, joille asiat vain sattuvat ja tapahtuvat. Heidän eksistenssinsä on pohjimmiltaan merkityksetöntä, absurdia. He ovat ateisteja, mutta eivät sitäkään minkäänlaisen järkeilyn pohjalta. Äitisuhteessa on molemmilla ollut pahoja ongelmia.
Meursault kohtaa kuolemansellissään katolisen papin, joka turhaan yrittää käännyttää murhamiestä katumaan tekoaan, mutta saa aikaan ainoastaan raivokohtauksen. Takavuosien eksistentialistit näkivät juuri tässä kohtauksessa jotain suurta. Uskonnon kannalta yhtä toivoton tapaus on Haroun, jota käy käännyttämään islamilainen imaami yhtä surkein tuloksin.
Daoudin teoksesta löytyy uskontokritiikkiä, joka Algeriassa lienee mitä kauhistuttavinta jumalanpilkkaa: ”Ha ha! Olen aina ihmetellyt, mistä johtuu tämä kummallinen asenne viiniin. Miksi sitä pidetään niin kauheana, kun se muka virtaa runsaana paratiisissa? Miksi se on kiellettyä täällä alhaalla ja luvallista ylhäällä?”
Uskonnon pohdiskelu ei kuitenkaan ole kirjan pääasia. Kyseessä on loistokas ranskan kielen tyylinäyte (exercice de style), jonka vivahteet Pariisissa asuva veteraanikääntäjä Leena Rantanen on onnistuneesti tavoittanut. Lukija voi myös pohdiskella, millaisen filosofisen kommenttipuheenvuoron Camus’n tutkailemiin olemassaolon ongelmiin Daoud tarjoaa. Läpimurtoteoksensa jälkeen hän on ehtinyt julkaista paljon muutakin.
Ranskaksi kirjoittava Daoud on postkolonialisti: ”otan vanhoista kolonialistien taloista kiven kerrallaan ja rakennan niistä oman taloni, oman kieleni […] Tämä maahan on täynnä sanoja jotka eivät kuulu enää kenellekään, niitä näkee vanhojen kauppojen ikkunoissa, kellastuneissa kirjoissa, kasvoilla, tai muuttuneina oudoksi sekakieleksi, joka syntyi siirtomaahallinnon purkauduttua.”
Sivullisen jatko-osa suomeksi ilmestyy sopivasti, kun on kulunut tasaluku 80 vuotta Camus’n klassikon ilmestymisestä ja tasaluku 60 vuotta Algerian itsenäistymissodan päättäneistä Evianin sopimuksista.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.