Sahaus

Kello soi puoli kuusi. Sahuri on tulossa seitsemältä ja olen päättänyt, että tuoretta kahvileipää pitää olla, kun urakka on käynnissä.

Nousen ylös ja alan pikkuleiväntekoon. Etsin jo edellisenä iltana mahdollisimman simppelin ja tehokkaalta vaikuttavan reseptin, jonka toteuttamiseen ei tarvitse tuhrata kauaa. En ole leipurihenkinen. Olen saanut päähäni, että leipominen on kemiallisten reaktioiden tarkkaa hallintaa ainesten mittaamisen näytellessä pääosaa, ja summittainen suhtautumiseni ruoanlaittoon tuntuu siihen verrattuna leväperäiseltä. En ole kehittänyt itselleni jauhopeukaloa: yleensä anoppi tuo vappumunkit kotiovelle.

Aamu alkaa hermostuttaa, sillä en saa kiinnitettyä äidin ostamaa sähkövatkainta telineeseen. Pyydän puolisoa apuun. Yhdessä runnomme koneen käyttökuntoon, ja työnnän taikinaan voita, suklaata ja sokeria. Saan lopulta pikkuleivät uuniin.

Lapsityövoima herätetään. Vaihdan Etelä-Korean tuliaisena saadun pupukuvioisen pörröfleeceasun Tacklan kalsareihin ja urheilupaitaan, koska oletan, että sahaushommissa tulee hiki. Samalla mietin, miten tukkimiehet olivat kaikki ripped ja shredded, ei ylimääräistä missään. Ja mitä se ravinto oli, jotain puuroa ja pettua, kahvia ja pari läskipalaa. Meille kevätaurinkoisella nuotiolla nautittu kenttäruokailu purkkihernekeittoineen, munakkaineen ja lämpimine voileipineen on lomailua. Taskumatissa hölskyy geetee.

Pääsen vihdoin ovesta ulos, mutta olenkin etuajassa. Sahan asetteluun ja säätämiseen menee vielä tunti. Palaamme sisälle lapsen kanssa, teen kaakaot ja syömme puolitoista pikkuleipää, minä sen puolikkaan, koska cookieista tuli valtavia, ei todellakaan mitään minisuklaapisarakeksejä. Sormet rasvassa tuijotan aamuauringon seinälle heijastelemia valoja. Ne saavat sinivalkoisen 60-luvun kahvikuppini välkkymään. Kupin reuna kallistuu optimaalisesti kohti suuta. Löysälläkin ranneliikkeellä kahvi valuu suuhun helposti ja vaivattomasti.

Tuntuu yhtä aikaa surulliselta ja juhlavalta. Koko perhettä on jännittänyt sahan tulo. Omasta metsästä kaadetut tukit on ajettu pihaan ja ensimmäistä kertaa niistä tulee nyt rakennustarpeita, pihasaunan ja pumppuhuoneen uudet ulkoverhouslaudat, ehkä myös itse talon, jos tavaraa riittää. Tämä on testi, sanomme itsellemme, tämän ei tarvitse vielä ensimmäisellä kerralla onnistua, mutta tiedämme, sekä puoliso että minä, että tämä on vakava homma. Tämä on tärkeää.

Luin edellisenä iltana sängyssä Suomen sahojen kukoistuksesta 1800-luvun loppupuolella. Markku Kuisman Saha – Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä, jotka sen tekivät (Siltala 2011) on lainassa kirjastosta. Joku on alleviivannut sitä katkonaisesti. Lyijykynällä sentään, mutta silti.

Jäin tuijottelemaan yksittäisiä sanoja. Ruotsalais-saksalaiset sukunimet ovat vankkumaton osa suomalaista teollisuushistoriaa. Höyrykone ja höyrysahojen vapautus kallistavat tasapainoa, ja yhtäkkiä valtio on täynnä kanavatyömaita, koskenperkausta, uittorännejä, väyläviraston virallisia kannanottoja sekä yleistä riitelyä vesi- ja rautatiereittien kannattavuudesta. Snellman haluaa ottaa kantaa joka asiaan ja jumittaa romanttisissa kansallisvaltiota tukevissa lauserakenteissaan.

Snellmanin sijaan pihaamme ajaa aamulla kunnanhallituksen puheenjohtajan Valtra T170, jonka perässä on slaidtek piste fi. Se levittää siipensä mönkijällä auratulle aukiolle koivikon reunaan. Maanpinta on vielä jäässä, kumppareiden alla rapsahtelee. Sahanpurut levitellään kasvavan pinon ja linjan väliin imemään kevätvellejä. Iltapäivällä tienoo on keväisen ruskeaa nurmikkomömmöä.

Viimeisten tukkien joukossa on äitini ikäinen kuusi, jonka kaatamiseen ja ajamiseen meni kolme päivää. Keli oli surkea, taivaalta läiski märkiä paperinenäliinoja, jotka kastelivat kaiken. Yritin tehdä mielenvirkistykseksi nuotion kuivista risuista, mutta tuloksena oli vain surkeasti suikertava savuvana. Moottorikelkka upposi jokaisella reissulla. Vedimme sitä kettinkivinssillä aina pari senttiä kerrallaan. Ensimmäisen aamupäivän jälkeen olin ihan puhki, vaikka kuusesta oli viety vasta kaksi kevyintä latvaosaa.

Seitsenkymmensenttinen tyviosa sahataan viimeisenä. Kuusi, joka oli aloittanut kasvunsa pian sotien jälkeen, tuntuu ansaitsevan kunnioitusta. Haluan tehdä siitä jotain erityistä, jotain muuta kuin tavallista lautaa, mutta en tiedä mitä. Kun tukki nousee linjalle, sahuri ratkaisee asian puolestani kysymättä.

Kaltio – Pääkirjoitus

Taas vain

Pääkirjoitus 5/2024

Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]