Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän. 212 s. WSOY 2021.
Kaikkeus on meidän on Kainuuseen sijoittuva historiallinen romaani. Siinä kuuluu kaikuja sotia edeltävästä poliittisesta tilanteesta, mutta myös niistä ihmiskohtaloista, joiden asiaa ei aikanaan ajettu – naisten ja vähemmistöjen. Politiikka ei kuulunut heille, vaan he olivat päätöksenteon kohteena. Jussi Karjalainen on tyylitellyt kannen sopivaksi teoksen kerronnalliseen aikaan.
Päähenkilö Reetan kapinallinen mieli virkistää ja tekee säröjä suureen, historialliseen kertomukseen kotimaasta. Kerronnallisesti Louhela ei hyssyttele vaan näyttää, että on sitä ennenkin osattu naida, ajatella ja haaveilla. Tilaa ja lupaa haaveille ei vain ole annettu. Vaikka kielletty rakkaus valtaväestöön kuuluvan ja romanin, Reetan ja Tenhon, välillä on tärkeä osa teosta, kehyskertomukseksi nousee Reetan kasvaminen naiseksi.
Louhela käyttää murretta taitavasti. Hän ripottelee murretta kirjakielen sekaan niin, että teksti herää eloon. Muutama epäjohdonmukaisuus murteen käytössä kiinnittää huomion. Se voi johtua omasta tottumattomuudestani Kainuun murteeseen. Nuoren naisen kertojanääni on kirkas, toivottomassakin tilanteessa usein toiveikas. Kerronta soljuu kevyesti ja vaivattomasti eteenpäin. Perusasiat ovat kunnossa. Louhela kertoo Reetan kautta myös teoksen romanihahmojen elämästä ja välttää näin kulttuurisen omimisen sudenkuopan. Teos ei yritäkään liikaa avata romaniväestölle kuuluvaa kokemusta, mutta kykenee silti näyttämään lukijalle myös heitä kohtaan tehtyjä vääryyksiä.
Suomessa kirjoitetaan paljon sisällissodan ja toisen maailmansodan väliin sijoittuvasta ajasta. Tuo aika on vaikuttanut suomalaisiin ylisukupolvisesti, ehkä juuri siksi se kiehtoo yhä. Romaanitaide voi toimia peilinä historiasta nykyisyyteen. Tässä Louhelan teos onnistuu. Se saa kysymään, mikä on toisin nykyään, kun puhutaan luokkaeroista tai naisten ja vähemmistöjen oikeuksista. Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.
Preesensmuotoisen kerronnan katkaisevat välillä unenomaiset osiot lapsuudesta. Ne muistuttavat kaikesta, mikä vaikuttaa minuuden muodostumiseen ja syventävät samalla henkilöhahmoja. Näissä kohtauksissa näkyy lapsen hurja luonto ja uteliaisuus julmuuden edessä.
Lyhyet luvut korostavat teoksen vähäeleisyyttä. Ne tuovat mieleen sarjakuvan välähdyksenomaisen tavan näyttää tai kertoa. Samalla teos on täynnä elämää, verta ja ilmalla täyttyviä keuhkoja.
On ilahduttavaa, ettei Reeta Tenhon tavatessaan ole kliseisen viaton piikatyttö. Hahmot ovat moniulotteisia, ihmisiä. Luontokuvaus on vahvaa ja elinvoimaista. Myös musiikilla on roolinsa tarinassa, teoksen nimestä lähtien.
Teoksessa on erityisen tärkeää naisen kertomus ja naiseuden kokemus. Emännän synnytyskohtaus on valtavan voimakas. Tarvitaan paljon tekstejä synnyttämisestä, abortista ja kuukautisista, jotta niitä ympäröivä häpeä poistuu, vaarallisista kielloista puhumattakaan. Ajatukset kiertyvät lukiessa ihmisen oikeuteen omaan kehoonsa, oikeuteen rakastaa, syödä ja levätä. Samojen asioiden puolesta maailmassa kamppaillaan yhä. Suomessakin.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
