Citizen Jane Productions: Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden). Kesto 81 minuuttia. Ensi-ilta 6.3.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Klaus Härö; kuvaus Robert Nordström; pääosissa Peik Stenberg, Martin Paul ja Lena Labart.
Vaimo on kuollut pitkään sairastettuaan. Keski-iän ylittänyt leskimies jurottaa ja meuhkaa aikuistuvalle pojalleen, tunkeilevalle siskolleen ja hautajaisia järjestelevälle anopille. Vainajan näkeminen ei kiinnosta, hautajaisvieraita ei saisi kutsua, kukkalähetysten tuojaa tekee mieli vältellä. Koko tilanne ”täytyy hoitaa alta pois”.
Klaus Härön uusimman ohjauksen alku on tiivis ja lakoninen. Kohtaukset rajautuvat omakotitaloon, ja niitä hallitsee napakka dialogi. Toimintaa edustaa lesken uhittelu pihapuissa kiipeilevälle oravalle.
Lakonisuus merkitsee yleensä selkeyttä. Tässä tapauksessa selkeys koskee myös draamallista kehittelyä, henkilöhahmoja ja luotuja odotuksia. Sisko käyttäytyy juuri niin kuin manipuloivan isosiskon voi kuvitella käyttäytyvän, vasta itsenäistyvä poika on liioitellun passiivinen mumisija. Lesken kykenemättömyys surra ja kovaan kuoreen sulkeutuminen kävisivät oppikirjaesimerkeistä.
Odotukseksi muodostuu hetimmiten, milloin miehen suojapanssari murtuu ja tunteet pääsevät liikkumaan. Asetelma vaikuttaa niin selvältä, että keikautusta tai yllättävää paljastusta alkaa kärkkyä. Vaihtoehtoja olisi tarjolla, mutta ei. Elämää kuoleman jälkeen jatkaa helpoimmin ennakoitavalla, odotukset täyttävällä linjalla niin vakaasti, että se tuntuu jo erikoiselta.
Härön kieltäytyminen draamallisista yllätysvedoista ja tehokeinoista saa ajattelemaan Robert Bressonin elokuvia. Niissä kieltäymys menee niin pitkälle, että on kuin valkokangas rakoilisi maallisen väistyessä ja aavistus tuonpuoleisesta pyrkisi esiin. Bressonilaista transsendenssia Elämää kuoleman jälkeen ei kuitenkaan toteuta, siihen se on pidättyvyydestään huolimatta liian koristeellinen. Se ei sanoudu irti maailmasta, vaan sen tyylikäs kuvakerronta, elämänmakuiset roolisuoritukset ja haikailevan kaunis pianomusiikki – jonka käyttö jää onneksi minimiin – pysyttelevät realismin valtaväylällä.
Niinpä Elämää kuoleman jälkeen avautuu lähinnä psykologisena kuvauksena. Sellaisena se on lähes häkellyttävän yksinkertainen, eräänlaista selkoelokuvaa: vanhat valokuvat liikauttavat tunteita, oravan syömät linnunmunat murtavat raavaankin miehen, poika selittää isälle, kuinka jumiutunut tämä on, isä pehmenee, lukot avautuvat, yhteys palaa. Henkinen jana pelkistyy kieltämiseksi ja myöntämiseksi, horjumisessa vain piipahdetaan.
Kaavamaisuus ja perinpohjainen yksinkertaisuus tekevät kokonaisuudesta jollakin tapaa arvoituksellisen. Jos teos ei esitä uusia kysymyksiä eikä kyseenalaista valmiita vastauksia, niin missä sen substanssi piilee?
Ehkä novellimaisessa paljaudessa, tyhjyyden partaalla korostuvissa pienissä asioissa. Miehen meuhkaus vivahtaa koomiselta, tappajaorava edustaa kuitenkin elämää, torjutut kanssaihmiset kulkevat torjunnasta huolimatta kanssamme. Itsepintaisen maltillisen elokuvan kohottavin hetki on, kun melankoliaa alleviivannut pianomusiikki muuttuu loppukuvassa hienovaraisen jatsahtavaksi ja keväiseen maisemaan hiipii uuden elämän tuntu.
Katsojan ymmärtäväisyydestä riippuu, näkeekö hän pienuudessa suuruutta. Itse näin turhan usein vain keskimääräisyyttä, tasaista soljuntaa, joka kaipaisi aavistuksen jyrkempiä kerronnallisia kontrasteja. Yksi keino voisi olla Härön harvakseltaan vilauttaman pienimuotoisen tyylittelyn lisääminen. Päähenkilön tuskainen huokailu ja nojautuminen kameraa kohti elokuvan alussa ovat miellyttävän niukkoja tehokeinoja, kuten myös muutama ytimekäs leikkaus ja vuoropuhelu.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
